Sanojen eheyttävä voima

 

tarinan alkusanat

Voisinpa palata tämän kuvan hetkeen ja tunnelmaan, satumaisen kauniiseen kesäiltaan. Tuntea lämpimän kallion käsieni alla ja katsoa kuinka viimeiset auringonsäteet väreilevät veden pinnassa. Huokaista helpotuksesta.

Kirjoittaessani tätä on harmaa tammikuun päivä ja aika tuntuu pysähtyneen. Uusi vuosi on alkanut jälleen kipuillen voinnin kanssa – kunto on ottanut rajusti takapakkia jo muutamaan otteeseen kuluneiden viikkojen aikana. Ja vaikka uupumus ja ylikunto diagnooseista on kulunut reilu vuosi, olen edelleen toipilas ja tarvitsen lepoa päivittäin. Keho reagoi tällä hetkellä herkästi pieneenkin fyysiseen ja henkiseen rasitukseen. Lihassäryt, kuumeilu, korkeat leposykkeet, uniongelmat ja kokonaisvaltainen voimattomuus sekä väsymys ovat osa arkeani. Onneksi joukkoon mahtuu myös niitä hyviä ja valoisia päiviä, jotka antavat arvokasta uskoa tulevaan.

 

Katson ulos ikkunasta – pilvet liikkuvat taivaalla hitaasti jättäen jälkeensä pehmeänä leijailevia lumihiutaleita, vihdoinkin lunta! Merikin yrittää jäätyä. Takassa palaa lempeä tuli, jolla on kesäillan tavoin rauhoittava ja lämmittävä vaikutuksensa. Onni on oma takka – ajattelen joka kerta, kun tulen sytytän. Laitan taustalle soimaan rauhoittavaa musiikkia ja suljen silmäni. Siinä hetkessä, takan kipinöidessä ja lumisateen laskeutuessa, herää tunne, että tänään olisin valmis aloittamaan pitkäaikaisen haaveeni – haluan jakaa oman tarinani. 

Sanojen eheyttävä voima 

Koen, että kaiken kokemani ylös kirjoittaminen on etenkin itselleni tärkeä prosessi – osa omaa matkaani, mutta samalla sen jakaminen voi tarjota lohtua, ymmärrystä ja vertaistukea jollekin toiselle. Jollekin samojen asioiden äärellä kipuilevalle tai myös niille läheisille, jotka vierestä seuraavat tavalla tai toisella särkyneen tai toipuvan ihmisen matkaa. Kirjoittamisella ja sanoilla voi olla parhaimmillaan hyvin eheyttävä voima. 

Ajattelen itseäni 10 vuotta sitten – kunpa joku olisi silloin kertonut, millaista on elää erityisherkän elämää tässä hektisessä ja suorituskeskeisessä maailmassa – ja mihin kaikkeen se herkkyys vaikuttaakaan. Miten elää ylisuorittajana uupumatta, ja miten tärkeää on oppia hellittämään ja hyväksymään itsensä juuri sellaisena kuin on. Tai miten luopua kiltin tytön roolista – miten olla olematta jatkuvasti se tunnollinen kympin tyttö. Entä miten pääsee yli epätasapainoisen parisuhteen jättämistä syvistä haavoista. Ja miten uskaltaa luopua suunnitellusta elämästään, saadakseen sen elämän, mikä meitä todella odottaa. 

Ja vaikkei oikeita vastauksia valmiina ole olemassakaan ja elämää täytyy vain uskaltaa elää, voi vaikeisiin hetkiin saada rohkaisua ja tukea, kun tietää ettei ole kokemuksiensa kanssa yksin. Ja se vasta onkin tärkeä tunne. Ehkä toisiin tukeutumalla sitä voi oppia uutta itsestään ja myös onnistua välttämään jonkun sudenkuopan tai löytää tiensä sille oikealle polulle nopeammin, monen väärän ja kivisemmän reitin sijaan. 

 

Vertaistuen tärkeys ja avoimuus

Oman terveyden menettäminen on aina kova paikka, sellainen tienristeys, joka todella pysäyttää. Ne asiat, jotka ennen olivat itselle itsestäänselviä, katoavat ja muuttuvat saavuttamattomiksi. Kaikki voimavarat on käytettävä toipumiseen. Vähitellen myös arvot ja identiteettikin alkavat muovaantua uudelleen. Jossain vaiheessa omaa toipumisprosessiani aloin etsiä vertaistukea ja voimia sanojen ääreltä. Luin paljon ja kuuntelin äänikirjoja sekä podcasteja, joista koin saavani sillä hetkellä kaipaamaani ymmärrystä ja myötätuntoa. Niiden sanojen myötä tunsin, etten ollut yksin ongelmieni kanssa – aivan kuten toivon, että itse voisin tarjota tarinallani jollekin toiselle samaa empatian ja toivon tunnetta.

Alusta asti olen päättänyt olla kaikille avoin tilanteestani – herkkä, rehellinen ja rohkeasti rikkinäinen. Enkä jaksa enää olla koko ajan reipas. Päätin myös olla välittämättä liikaa muiden mielipiteistä. Onkin ollut voimaannuttavaa huomata ihmisten positiivinen vastaanotto. Mieltäni on lämmittänyt kokemani sydämellisyys, yllättäviltäkin tahoilta. Ymmärrän hyvin toki myös heitä, jotka kokevat avoimuuden toisin – meitä on moneen lähtöön ja sekin on tosi ok. Korvaamatonta rohkaisua olen saanut ystävien ja tuttujen lämminhenkisistä viesteistä: tarinani on jo nyt inspiroinut sekä antanut uskoa ja toivoa – että kaikesta selviää. Hienoa on ollut myös kuulla, että herkkyydestä puhuminen ja sen aidosti näyttäminen ovat rohkaisseet. Muutama tuttuni on kertonut, että ovat seuranneet esimerkkiäni ja ottaneet askelia siihen suuntaan, etteivät enää häpeilisi tai peittelisi herkkyyttään. Mahtavaa!

 

Nämä kaikki palautteet ovat valaneet uskoa avoimuuteen jatkossakin. Ratkaisevan alkusysäyksen kirjoittamisprojektilleni antoi kuitenkin eräs ystäväni, joka yhtenä itkuisena ja lohduttoman väsyneenä päivänä kehotti tarttumaan siihen, missä olin hänen mielestään hyvä: ”osaat kirjoittaa, joten kirjoita tästä kaikesta, mitä nyt käyt läpi. Kirjoita ensin vain itsellesi ja läheisillesi – sitten, kun itse olet valmis, julkaise se muillekin” hän kannusti.

Kohti hiljaista unelmaa

Ajatus kirjoittamisesta tuntui luontevalta, ei lainkaan vieraalta – olen ennenkin käynyt läpi asioita, joista olen kokenut tarvetta tulla ns. kuulluksi. Sisälläni on jo pitkään kytenyt halu kertoa omin sanoin näkemyksistäni elämästä ja sanoittaa sisäistä maailmaani sekä kokemuksiani, etenkin erityisherkän näkökulmasta. Olen haaveillut jo vuosia blogin kirjoittamisesta, mutta en ole tätä ennen kokenut olevani valmis tekemään tarinastani ja ajatuksistani julkisia. Olin epävarma itsestäni ja omista taidoistani. Osittain olen sitä edelleen.

 

Nyt tunnen kuitenkin olevani epävarmuudesta huolimatta valmis. Myös opintovapaan antama tila sekä luovan kirjoittamisen -opinnot tukevat valitsemaani suuntaa. Viimein uskallan aloittaa tämän prosessin – ottaa sen ensimmäisen askeleen kohti yhtä hiljaista unelmaani. Haluan antaa askeleitteni viedä niiden haluamaan suuntaan, jättää liiallisen ja itselleni luonteenomaisen ylianalysoinnin sekä itsekritiikin vähemmälle – katsoa ennakkoluulottomasti ja ilman odotuksia, mitä matka tuo tullessaan. Antaa sille sen vaatiman ajan ja kirjoittaa silloin, kun se itsestä hyvältä tuntuu. Tärkeintä on, että kirjoittaminen ei tunnu missään vaiheessa suorittamiselta, vaan luontevalta ja voimaannuttavalta, osalta toipumisprosessiani. 

 

Tämän blogin tekstit ovat syntyneet pikku hiljaa kulkiessani eteenpäin tällä eheytymisen polulla. Ne kertovat tarinaa erityisherkästä ylisuorittajasta, joka uupumuksen myötä löysi elämälleen uuden suunnan, merkityksen ja lempeämmän tavan elää. Tämä on tarina lempeämmästä minusta. Lämpimästi tervetuloa matkaani!

Kuvat: Emmi Kiesvaara