Lempeämpi minä

Rakas kehoni  Tällä kertaa kirjoitan aiheesta, joka on itselleni edelleen melko arka ja aktiivisesti työn alla; oman kehon hyväksyminen juuri sellaisena kuin se on .  Myönnän, että lempeämmästä elämästä huolimatta tämä prosessi on vielä kesken, koska kehoni muuttuu koko ajan. Sairaudestani johtuen en pysty juurikaan urheilemaan tai harrastamaan liikuntaa ja se on entiselle aktiiviurheilijalle iso muutos.  Eikä riitä, että olen kerran päässyt sopuun sen muutoksen kanssa  – työ pitää tehdä vähän väliä uudelleen, kun peilistä näkyy jälleen vieraat muodot ja lempi vaatteet alkavat yksi kerrallaan puristaa. Koen monestakin syystä tärkeäksi kirjoittaa tästä aiheesta, mutta etenkin se on itselleni osa sitä työtä, jota kehoni kanssa käyn läpi. Toivoisin, että teemme pysyvän rauhan ja haluaisin hyväksyä sen, etten voi kaikkeen vaikuttaa. Haluan myös päästää irti viimein menneestä. Mistä kaikki alkoi? Muutoksen käynnisti se hetki, kun sain lääkäriltä puolen vuoden täydellisen urheilukiellon syks

  Matkani joogaopettajaksi Haluan kertoa sinulle, miten toipuvasta ylisuorittajasta tuli lempeän läsnäolon joogaopettaja. Mistä kaikki alkoi ja mitä matka on vaatinut sekä myös antanut? Millaisia oivalluksia jooga on tuonut elämääni ja mitä jooga minulle merkitsee? Viime vuosien ajan olen kamppailut vaikean kroonisen sairauden kanssa ja joogasta on tullut yksi tärkeimmistä lempeyden lähteistäni, keinoista helpottaa oireita sekä harjoittaa kehon ja mielen yhteyttä. Jooga on mitä parhain tapa kasvattaa ja vahvistaa kehotietoisuutta. Lempeä ja kehoa kuunteleva jooga kunnioittaa myös kehoni rajoja sekä rajoitteita. Erästä joogaopettajaani lainaten, joogan myötä olen oppinut antamaan hyvää keholleni enkä enää egolleni .    Minustako joogaopettaja?   Kyllä – ja vieläpä lempeä sellainen. Tätä en olisi vielä jokunen vuosi sitten uskonut. Kuitenkin syksyllä 2019 vakavan uupumuksen jälkeen jooga tuli elämääni ja vähitellen mielessäni alkoi syntyä pieni haave joogaopettajuudesta – ainakin matkas

Kokemusasiantuntijan pohdintoja Viime viikolla kirjoittelin erityisherkkyyden kokemusasiantuntija koulutuksesta. Kerroin  yleisesti sen sisällöstä ja kokemusasiantuntijuudesta sekä siitä, miten koin itse koulutuksen. Mikäli se jäi lukematta ja koulutus kiinnostaa, kurkkaa edellinen postaus helposti täältä . Tällä kerralla kirjoitan tarkemmin omista oivalluksistani ja pohdinnoistani, joita koulutuksen myötä heräsi.   Pidin koko matkan ajan myös  Instagramin puolella fiilispäiväkirjaa . Voit kuunnella ja katsoa päiväkirjan   profiilini kohokohdista   (HSP).     Millaista tarinaa kerromme itsestämme?   Koulutuksen alussa päästiin heti kiinni hyvin tärkeään kysymykseen: pohdimme meidän erityisherkkien identiteettiä, sen rakentumisesta ja sitä tarinaa, mitä me itsestämme kerromme  – muille ja myös itsellemme.   Olen itse oivaltanut oman uupumiseni myötä sen, miten tärkeää onkaan, että omaan herkkyyteen tutustuu ja sitä työstää rakentavalla ja itsekunnioitusta lisäävällä tavalla. Sen myötä j

Elämää näkymättömän sairauden kanssa Tällä viikolla olen puhunut somen puolella siitä, millaista on elää elämää sairauden kanssa, joka ei näy ulospäin . Ja lempeästi muistuttanut meitä kaikkia siitä , ettemme aina voi tietää, mitä toinen maailmalta salaa. T ästä samaisesta teemasta haluan kirjoittaa myös tänne blogin puolelle – tällä kertaa hieman kantaaottavampaan sävyyn . Siitä huolimatta, että kirjoitan tämän tekstin nyt fibromyalgiasta, uskon aiheen resonoivan myös muillekin  – samaistua voi varmasti muistakin lähtökohdista . Oli kyseessä sitten mikä tahansa krooninen kipusairaus, mielenterveyden häiriö tai jokin muu näkymätön kamppailu, sama viesti pätee kaikkien kohdalla: kipu, suru tai menetys eivät aina ole näkyviä vammoja, mutta ne ovat silti aitoja ja olemassa. Ja vaikka uneton tai masentunut jaksaa näyttää muiden silmissä reippaalta, hän saattaa silti olla sisäisen taistelun uuvuttama.  Tärkeintä olisikin, että kohdatessamme toisia ihmisiä, muistaisimme kunnioittaa, kuunne

Oireet, tunnistaminen ja hoito Kuva: Emmi Kiesvaara Ylikunto – monille vielä vieras käsite, mutta itselleni se on tullut diagnoosin myötä turhankin tutuksi. Me olemme jakaneet yhteistä arkea sekä opetelleet yhteiseloa jo puolentoista vuoden ajan  –    ja yhteinen matkamme jatkuu edelleen.  Kun puhumme ylikunnosta, puhumme kehon ja mielen uupumistilasta . Se kehittyy pikku hiljaa liiallisen fyysisen, psyykkisen tai niiden yhteisen rasituksen   –  ja riittämättömän palautumisen myötä . Terminä ylikunto antaa oikeastaan hieman väärän kuvan siitä, että keho olisi jotenkin  liian   hyvässä  kunnossa. Vähemmän hämäävät termit;   ylikuormitus ja  alipalautuminen  havainnollistavat paremmin, mistä on kyse – eli kehon liiallisesta kuormituksesta ja heikentyneestä kyvystä palautua. Oma tilanteeni pääsi kehittymään nimenomaan pitkään kestäneen kehollisen kuormituksen, työstressin ja unettomuudesta johtuneen alipalautumisen yhteisvaikutuksesta. Olin ajautunut elämässäni tilanteeseen, jossa olin