Lempeämpi minä

 Hellittämisen vaikeus   Tällä kertaa kerron siitä, mitä elämässäni tapahtui sen jälkeen, kun uuvuin ja sain ylikunto diagnoosin lokakuussa 2019. Jos ylikunto ei ole sinulle vielä tuttu, voit lukea aiheesta ja sen hoidosta tarkemmin  täältä .   Olen saanut rohkaisevien kiitosviestien lisäksi kysymyksiä siitä, miten lähdin sairastumisen jälkeen palautumaan , ja miten prosessi eteni sekä miten lähdin rakentamaan uudenlaista lempeämpää elämää ? Näihin kysymyksiin pyrin vastaamaan seuraavaksi ja kirjoitan myös neljästä elämänkriisin vaiheesta , jotka olen käynyt läpi toipumismatkani varrella.   Elämänkriisi Terveyden menettäminen järisytti rajusti elämäni tasapainoa ja aiheutti kriisitilanteen . Muistan edelleen lääkärin totisen ilmeen ja sanat: "tämä täytyy ottaa vakavasti, sinun on pakko pysähtyä". Vähintään puolen vuoden urheilukielto tuntui sillä hetkellä maailmanlopulta. Elämämuutos oli niin suuri, etten pystynyt käsittämään sitä, en hyväksymään enkä hallitsemaan henkise

Uupuminen erityisherkän silmin Viime viikolla kirjoittelin erityisherkkyydestä – siitä, mitä se on ja miten se näkyy omassa arjessani. Mikäli erityisherkkyys ei ole aiheena tuttu, suosittelen lämpimästi tutustumaan aiempaan postaukseen ennen tähän syventymistä. Pääset lukaisemaan sen helposti  tästä .    Tällä kertaa käsittelen uupumista ja etenkin työelämässä jaksamista erityisherkkyyden näkökulmasta . Lisäksi jatkan sen pohtimista, miksi me herkät olemme alttiimpia kuormittumiselle ja kerron, millaisin keinoin olen oppinut kuuntelemaan sekä suojelemaan herkkyyttäni  paremmin. Herkän sisäinen tunnemyrsky   Erityisherkälle uupuminen ja ylikuntoon sairastuminen   ovat olleet hyvin haastavia kokemuksia. Syistä sairastumiseni taustalla voit lukea tarkemmin täältä .  Pahimpina hetkinä sisäistä tunnemyrskyäni oli vaikea sanoin edes kuvailla. Se oli kuin aavan meren valtoimenaan riehuva aallokko, joka myrskytuulen riepottelemana paiskautui  sellaisella voimalla  kallioiden seinämiin, e

Oireet, tunnistaminen ja hoito Kuva: Emmi Kiesvaara Ylikunto – monille vielä vieras käsite, mutta itselleni se on tullut diagnoosin myötä turhankin tutuksi. Me olemme jakaneet yhteistä arkea sekä opetelleet yhteiseloa jo puolentoista vuoden ajan  –    ja yhteinen matkamme jatkuu edelleen.  Kun puhumme ylikunnosta, puhumme kehon ja mielen uupumistilasta . Se kehittyy pikku hiljaa liiallisen fyysisen, psyykkisen tai niiden yhteisen rasituksen   –  ja riittämättömän palautumisen myötä . Terminä ylikunto antaa oikeastaan hieman väärän kuvan siitä, että keho olisi jotenkin  liian   hyvässä  kunnossa. Vähemmän hämäävät termit;   ylikuormitus ja  alipalautuminen  havainnollistavat paremmin, mistä on kyse – eli kehon liiallisesta kuormituksesta ja heikentyneestä kyvystä palautua. Oma tilanteeni pääsi kehittymään nimenomaan pitkään kestäneen kehollisen kuormituksen, työstressin ja unettomuudesta johtuneen alipalautumisen yhteisvaikutuksesta. Olin ajautunut elämässäni tilanteeseen, jossa olin

  Kuva: Inka Kiuru Sisäänpäin kääntyminen Kun nyt mietin syksyä 2019 – aikaa, jolloin sairastuin – näen, miten se oli monella tapaa voimakasta sisäänpäin kääntymisen aikaa. Olin todella tyytymätön elämääni enkä nähnyt valoa edessäni. Ja tietämättäni silloin oli alkamassa elämäni toistaiseksi vaikein vuosi ja se heijastui nopeasti myös ihmissuhteisiini. Aloin sulkeutua omaan selviytymiskuplaani.   Sulkeutumista edelsi loppukesän kynnyksellä kokemani sydänsuru – jälleen kerran olin joutunut pettymään rakkaudessa, kun lupaavalta tuntunut suhde päättyi ennen kuin kunnolla alkoikaan. Pettymys oli kova ja valahdin hetkessä hyvin syviin vesiin, mieleni sekä kehoni musertuivat. Ajauduin kokonaiseksi viikonlopuksi tietynlaiseen voimattomuuden tilaan ja pimeyteen – pystymättä puhumaan, syömään tai nukkumaan. Istuin vain hiljaa vanhempieni kotona, musiikit korvillani ja katsoin merelle tyhjä katse kasvoillani. Tuntui, että kaikki fyysiset voimat oli vedetty kerralla minusta pois. Läheiseni olivat

  tarinan alkusanat Voisinpa palata tämän kuvan hetkeen ja tunnelmaan, satumaisen kauniiseen kesäiltaan. Tuntea lämpimän kallion käsieni alla ja katsoa kuinka viimeiset auringonsäteet väreilevät veden pinnassa. Huokaista helpotuksesta. Kirjoittaessani tätä on harmaa tammikuun päivä ja aika tuntuu pysähtyneen. Uusi vuosi on alkanut jälleen kipuillen voinnin kanssa – kunto on ottanut rajusti takapakkia jo muutamaan otteeseen kuluneiden viikkojen aikana. Ja vaikka uupumus ja ylikunto diagnooseista on kulunut reilu vuosi, olen edelleen toipilas ja tarvitsen lepoa päivittäin. Keho reagoi tällä hetkellä herkästi pieneenkin fyysiseen ja henkiseen rasitukseen. Lihassäryt, kuumeilu, korkeat leposykkeet, uniongelmat ja kokonaisvaltainen voimattomuus sekä väsymys ovat osa arkeani. Onneksi joukkoon mahtuu myös niitä hyviä ja valoisia päiviä, jotka antavat arvokasta uskoa tulevaan.   Katson ulos ikkunasta – pilvet liikkuvat taivaalla hitaasti jättäen jälkeensä pehmeänä leijailevia lumihiutaleita, v