Kriisin 4 vaihetta – matkani lempeämpään elämään


 Hellittämisen vaikeus



 

Tällä kertaa kerron siitä, mitä elämässäni tapahtui sen jälkeen, kun uuvuin ja sain ylikunto diagnoosin lokakuussa 2019. Jos ylikunto ei ole sinulle vielä tuttu, voit lukea aiheesta ja sen hoidosta tarkemmin täältä.

 

Olen saanut rohkaisevien kiitosviestien lisäksi kysymyksiä siitä, miten lähdin sairastumisen jälkeen palautumaan, ja miten prosessi eteni sekä miten lähdin rakentamaan uudenlaista lempeämpää elämää? Näihin kysymyksiin pyrin vastaamaan seuraavaksi ja kirjoitan myös neljästä elämänkriisin vaiheesta, jotka olen käynyt läpi toipumismatkani varrella.

 

Elämänkriisi

Terveyden menettäminen järisytti rajusti elämäni tasapainoa ja aiheutti kriisitilanteen. Muistan edelleen lääkärin totisen ilmeen ja sanat: "tämä täytyy ottaa vakavasti, sinun on pakko pysähtyä". Vähintään puolen vuoden urheilukielto tuntui sillä hetkellä maailmanlopulta. Elämämuutos oli niin suuri, etten pystynyt käsittämään sitä, en hyväksymään enkä hallitsemaan henkisesti. Olin järkyttynyt, peloissani, vihainen ja koin voimakkaita syyllisyyden tunteita. Olin tilanteessa, jossa aiemmin opitut toimintatavat ja ongelmien ratkaisukeinot eivät enää toimineet, joten jouduin arvioimaan uudelleen monia ennestään itsestään selviä asioita. 


Shokkivaihe

Ensimmäiset viikot diagnoosin jälkeen menivät shokissa – muistikuvat siltä ajalta ovat hatarat. Tieto tilani vakavuudesta tuntui epätodelliselta ja painajaismaiselta. Ajatukseni, tunteeni ja olotilani vaihtelivat ääripäistä toiseen – hetkittäin olin täysin lamaantunut ja toisinaan paniikin vallassa. Toisena hetkenä itkin surusta ja seuraavaksi olo oli taas tyhjä. Sitä hetkeä en ole unohtanut, kun kävelin ulos lääkärin vastaanotolta. Olen julkaissut aiemmin novellin, jossa kuvailen hetkiä ennen ja heti jälkeen diagnoosin: ”Koko kehoni vavahtelee, rintaa puristaa ja kyyneleet valuvat valtoimenaan pitkin poskiani. Kompuroin syksyiseen ulkoilmaan ja unohdan kaiken muun ympärilläni.” Voit lukea novellin täältä.


Diagnoosin saatuani jäin viikoksi sairauslomalle. En kokenut mahdolliseksi olla töistä pidempään pois, tuuraajaa ei ollut ja kaikilla oli kädet täynnä. Edessä oli pikkujoulukauden kovimmat kiireet enkä voinut jättää työkavereitani pulaan. Sinnittelin töissä vielä puolitoista kuukautta. Käytin viimeisetkin voimani töistä selviytymiseen ja muutoin vetäydyin omiin oloihini. Aloin toimia töissä mekaanisesti suorittaen. Yritin kieltää tilanteeni vakavuuden selvitäkseni töistä mahdollisimman normaalisti. Shokkivaihe suojasi mieltäni, kun tarvitsin aikaa tilanteen kohtaamiseen ja hyväksymiseen. 

 

Reaktiovaihe 

Kun viimein joulukuussa 2019 jäin kuukauden mittaiselle sairauslomalle, ylikunnon ja uupumuksen oireet yllättäen pahenivat. Kehoni antautuessa levolle kaikki se sisälläni ollut paha olo pääsi purkaantumaan ulos. Se äärimmilleen kiristetty ruuvi sai vihdoin vapautua ja koko keho luovutti sen mukana – alkoi kriisin reaktiovaihe

 

Hellittämisen myötä kärsin voimakkaasta huimauksesta ja totaalisesta väsymyksestä. Selkä- ja niskakivut pahenivat sekä tulehduskierre yltyi entisestään: viisaudenhampaan leikkaushaava pääsi tulehtumaan pahasti ja jouduin lopulta hakeutumaan päivystykseen asti. Vasta sairaalasängyssä, kuumeisena ja paniikissa, ymmärsin, ettei näin voinut enää jatkua enkä selviäisi yksin. Tiesin tarvitsevani apua ja etenkin läheisteni tukea jaksaakseni. Työterveydestä sain urheilulääkärin tuen sekä mahdollisuuden puhua psykiatrille. Sain lääkkeet unen turvaamiseksi ja kiputilojen hellittämiseksi. Myöhemmin mukaan tuli myös fysioterapia. 

 

Sairauslomalle jääminen oli henkisesti kova paikka, mutta se antoi mahdollisuuden kohdata tapahtunut ja surra rauhassa. Kuten olen aiemmin kuvaillut tuntemuksiani, sisäinen myrsky oli valtava – päivittäin läsnä oli epätoivo ja voimakas ahdistus nykyhetkestä, pelko tulevasta ja suru menetetystä. Lisäksi sisälläni oli valtava tyhjyyden tunne ja itsesyytökset voimistuivat. Olin alakuloinen, itkuinen ja vihainenkin, mutta samaan aikaan tunsin jo pientä helpotusta – enää ei tarvinnut suorittaa, vaan sain vihdoin luvan levätä. 

 

Vähitellen pieni määrä voimia alkoi palautua ja aloitin vuosien tauon jälkeen maalaamisen, kävin joogassa, näin muutamia ystäviä ja jaksoin viettää joulua perheeni kanssa. Ensimmäisten paranemisen merkkien jälkeen ei mennyt kuitenkaan kauaa, kun tunnollinen suorittaja pyrki ottamaan tilanteen takaisin haltuunsa. Vuosi vaihtui ja uskottelin olevani siinä kunnossa, että voisin palata töihin. Olin mielestäni ymmärtänyt tilanteeni vakavuuden ja levännyt – urheilusta pidättäydyin edelleen ja lääkkeiden avulla nukuin jotenkuten. Olin päästänyt jälleen perheeni ja ystävät lähelleni. Lisäksi pitkään pois olleet kuukautiseni olivat palanneet urheilutauon jälkeen.

 

Tiedostin toki olevani edelleen toipilas ja eläväni rajoittunutta arkea, mutta silti päätin palata velvollisuuksien pariin. Ulkopuolelta tuleva paine oli liian voimakas enkä osannut hellittää  aloin tehdä puolikasta työpäivää. Alkuvuoden sinnittelin ja tasapainoilin epätoivoisesti työn sekä jaksamisen välillä. Pian kävi kuitenkin ilmi, kuinka mahdoton yhtälö töihin paluuni oli ollut – työtaakka oli lähes entisellään ja työaikaa vain puolet aiemmasta, joten vointini heikentyi nopeasti. Lopulta maaliskuussa 2020 kohtasin tilanteeni todellisen luonteen – oli puhallettava peli poikki ja astuttava syrjään.


työstämis- ja käsittelyvaihe

Vasta jäätyäni useamman kuukauden sairauslomalle, sain tilaa todelliselle toipumiselle ja aikaa tapahtuneen työstämiselle. Aika pysähtyi, minä pysähdyin – ja lopulta koronan myötä kaikki muukin pysähtyi. Putosin pohjalle, mutta hyvällä tapaa perusasioiden äärelle. Pakkasin laukkuni, suljin kaupunkikotini oven ja vietin kaiken mahdollisen ajan perheeni kotipaikalla saaristossa – ja lepäsin. Asuin isäni kanssa saman katon alla enkä tuntenut enää olevani yksin. Oli helpottavaa, kun ei tarvinnut enää esittää reipasta ja avoimuuden myötä vapautui paljon energiaa toipumiselle.

 

Aika kului ja annoin itselleni vain yhden tehtävän: olla vain ja selviytyä tästä päivästä seuraavaan huolehtimalla itsestäni sekä perustarpeistani. Sellainen pysähtyminen ei ollut suorittajalle helppoa, mutta vähitellen päivät kuluivat ja löysin uusia tapoja olla. Jatkoin maalausharrastuksen parissa, katsoin hurjan määrän epookkia, luin ja kuuntelin kirjoja sekä musiikkia, kävin avannossa, joogasin – ja NUKUIN. Aloin myös vähitellen kirjoittaa. Pian siitä tulikin yksi tärkein tapani käsitellä kokemaani. Kirjoittamisen eheyttävästä voimasta voit lukea lisää täältä.


Tunnemyrsky heikentyi vähitellen. Töitä ei ollut lupa miettiä ja lopulta onnistuin päästämään irti kaikesta siitä, mikä kuormitti tai mikä ei tukenut toipumistani. Pikku hiljaa aloin myös löytää elämästä myönteisiä asioita – pieniä valonpilkahduksia, jotka uupumus oli peittänyt näkyvistä. En enää kieltänyt tilannettani, vaan ymmärsin sen olevan totta – kaikkine muutoksineen sekä menetyksineen. Aloin myös pohtia omaa identiteettiäni ja arvojani uudelleen. Ja vaikkei minulla vielä ollut voimavaroja tulevaisuuden suunnitteluun, valmistauduin jälleen avaamaan sydäntäni sitä kohti – tunsin, että jotain oli isosti muuttumassa.

 

Uudelleen suuntautumisen vaihe 

Pitkä, pimeä ja lumeton talvi vaihtui lopulta saariston kevääseen ja voimavarani alkoivat pienin askelin palautua. Kevään myötä mielessäni alkoi herätä uusia ajatuksia ja unelmia, niille oli vihdoin vapautunut tilaa – edessä oli uudelleen suuntautumisen vaihe. Elämäni kaikki osa-alueet alkoivat käydä läpi omaa muutosprosessiaan. Vaikuttavin näistä oli muutto kaupungista saaristoon – meren rannalle ja luonnon rauhaan. Tästä voimaannuttavasta projektista kerron myöhemmin lisää, aivan omassa postauksessaan.

 

Otin ensimmäisiä varovaisia askeleita kohti lempeämpää elämää – ja pidin siitä kovasti. Kesän edetessä myös toipumiseni eteni: hidas perusarki alkoi sujua ja kehoni alkoi kestää pientä fyysistä rasitusta. Pystyin nauttimaan perheen ja ystävien seurasta, pienistä kesäretkistä sekä haaveilemaan myös tulevasta. Uupumuksen kokemuksesta oli tullut osa elämääni ja kykenin elämään sen kanssa enkä surrut sairastumistani jatkuvasti. Ja vaikka elämä tuntui haavoittuvaisemmalta, tuntui se samalla aiempaa merkityksellisemmältä. Aloin luottaa siihen, että selviän. Kolmen ja puolen kuukauden sairausloman jälkeen jäin vielä pitkälle kesälomalle ja käänsin vähitellen katseeni tulevaan syksyyn.

 

Halusin kuitenkin lisää aikaa itselleni ja toipumiselle, joten syyskuussa 2020 jäin vajaan vuoden mittaiselle opintovapaalle ja sillä polulla olen tälläkin hetkellä. Elän selkeästi lempeämpää elämää ja olen avoimen utelias tulevaisuuden suhteen – osa haaveistani on jo nyt toteutunut, kuten tämä blogi. Terveydentilani rajoittaa elämääni edelleen ja vointini vaihtelee paljon, mutta osaan olla myös kiitollinen kaikesta siitä, mitä olen käynyt läpi. Elämänhalu ja -ilo ovat tulleet elämääni takaisin ja jopa sellaisella tavalla, mitä en koskaan aiemmin ole tuntenut. Uupumus on ollut lahja, jonka ansioista olen alkanut rakentamaan rohkeasti omannäköistä elämää. Siitä on tullut merkittävä osa tarinaani, mutta se ei enää rajoita ja hallitse koko tunne- ja ajatusmaailmaani. Olen löytänyt sen myötä itsestäni sellaisia voimavaroja ja puolia, joita en tiennyt olevan olemassakaan.

 

Uusi lempeämpi minä

Jokaisen elämänkriisin sanotaan tuovan jotain hyvää tulessaan – niin on tuonut tämäkin. Löysin sisäisen elämänvoimani ja aivan uudenlaisen kipinän elää. Tunnen kulkevani kohti valoa, selkeyttä ja keveyttä. Olen myös aikaisempaa motivoituneempi pitämään itsestäni huolta ja kuuntelemaan kehoni viestejä. Uskon, että kriisi on mahdollista kääntää voimanlähteeksi, kunhan vain ensin uskaltaa kulkea sen kaikki vaiheet läpi, tuntea kaikki sen nostattamat tunteet ja katsoa avoimesti, mitä uutta ne tuovat tullessaan. On myös tärkeä muistaa, että yksin ei tarvitse selvitä. Itse olen löytänyt tieni takaisin perheeni luo ja vapautuneemman sekä lempeämmän tavan elää – enkä voisi olla kiitollisempi! <3


 


tunnistatko kriisin eri portaat? 

1. Shokki – Lamaantuminen

2. Kieltäminen  On tapahtunut väärinkäsitys

3. Vetäytyminen  En halua tavata ketään

4. Viha  Miksi minä?

5. Passiivinen hyväksyntä – Tapaan kohtalotovereita

6. Uusi elämä – Voiko elämä jatkua vielä?

7. Toivon palaaminen  Tartun hetkeen

 

Lisätietoa ja lähteet :

Ancor: Kriisin portaat

Mieli.fi: Vaikeat elämäntilanteet 

Hidasta elämää: Suurin kirkkaus saattaa löytyä syvimmän kriisin keskellä – 5 lohdullista ajatusta sinulle, jolla on juuri nyt vaikeaa


Kuvat: Emmi Kiesvaara






Kommentit