Novelli: Raunioituminen on lahja – raunioituminen on tie muutokseen

 

Raunioituminen

Päivä, joka muutti elämäni suunnan. Hetki, josta alkoi muutos.

Kuva: Inka Kiuru

 

On syyskuu 2019 ja makaan työpäivän jälkeen puutaloyksiöni kolealla lattialla. Kotimatkasta en muista juuri mitään, mutta jotenkin olen selviytynyt työpaikaltani tähän. Työmäärä tuntuu loputtomalta, vaikka lähdin jälleen toimistolta viimeisenä. Kyyneleet valuvat poskillani enkä tiedä, kauanko olen ollut paikoillani. Vain eteisen valo on päällä, kengät ja takki vielä ylläni. Paineen tunne ohimolla yltyy, lihakset särkevät ja kylmänväreet kulkevat läpi kehoni päästä varpaisiin – ”Ei voi olla… olenkohan taas tulossa kipeäksi?” havahdun huolestuneena. Annan silmien painua kiinni, en jaksa nyt muutakaan.

Olen asunut jo vuosia yksin, mutta tällaisina hetkinä toivoisin, että joku olisi kotona odottamassa, lohduttamassa. Mielessäni on vain yksi ajatus – salille tai lenkille on mentävä, siitä saisin taas voimaa selvitä huomisesta. ”Pitää vain jaksaa, ota itseäsi niskasta kiinni! Sen jälkeen tuntuu taas paremmalta.” väitän häikäilemättömästi itselleni. En osaa enää toimia toisinkaan, tuntematta oloani epäonnistuneeksi tai saamattomaksi. Olen niin väsynyt, etten pääse vielä hetkeen liikahtamaan mihinkään. Puhelin soi toistamiseen, mutta en kykene vastaamaan. Kadotan ajantajun vielä hetkeksi.

Hiljaisuus ja pimeys laskeutuu, jälleen yksi päivä on pian ohitse. Lenkki jää juoksematta, mutta muista rutiineista pidän kiinni. Ne ovat minulle tärkeä selviytymiskeino. Teen kaikki oppikirjan mukaiset toimenpiteet tulevan yön ja hyvän unen varalle: tuuletan makuuhuoneen, juon rauhoittavan yrttiteen, en syö liian myöhään tai liian raskaasti, en urheile liian myöhään, enkä katso tai lue mitään ahdistavaa. Kirkkaat valot eivät ole palaneet missään vaiheessa iltaa. Muistan ottaa myös unilääkkeeni – kuten joka ilta samaan aikaan. Lopulta kipuan voimattomana ja hieman peloissani pienen asuntoni yläkertaan – kunpa tänä yönä saisin nukuttua.

Kaikesta huolimatta mieleni on levoton, rauhaton kuin joka suuntaan kipinöivä liekki, ja kehoni käy kierroksilla. Asetan korvatulpat paikoilleen ja unimaskin käden ulottuville – tuttuun kohtaan yöpöydän kulmalle, siinä se on valmiudessa auttamaan. Vähitellen lääkkeiden vaikutus hiljentää sisäistä myrskyäni. Tunnen, kuinka kehoni päästää irti pelon puristavasta otteesta ja lopulta antautuu levottomaan uneen – mutta sinnekin, vain hetkeksi.

Sitten se taas alkaa – yksinäinen selviytymistaisteluni. Jokaöinen mittelö aamuyön tunteja vastaan. Rinnallani ei ole ketään, vaan tämä kamppailu on minun omani. Kun lääkkeiden voima kehossani lakkaa, havahdun hereille. Kaikki, se pienen hetken kestänyt levollisuus, katoaa samalla sekunnilla, kun avaan silmäni. En uskalla katsoa vielä kelloa. Tiedän ilman sitäkin, että olen nukkunut vain muutamia hassuja tunteja ja nekin pätkissä. Ja tiedän, etten hetkeen olisi vaipumassa takaisin uneen. Tunne on niin tuttu. Mieleni on taistele, pakene ja lamaannu -tilassa – tietämättä edes, mikä reaktio olisi tähän hetkeen se sopivin. 

Pidän silmät edelleen kiinni, olen täysin liikkumatta. Toivon, että jokin vetäisi minut takaisin uneen. Aika kuluu – ehkä tunti, ehkä enemmän. Pulssi ja hengitys lisäävät tahtiaan. Kehoni on kuin äärimmilleen kiristetty ruuvi, joka vain odottaa vapautumistaan. On pakko nousta sängystä. Vedän unisukat paremmin jalkaani ja puen ylleni nukkaantuneen villapaidan. Ulkona on vielä pilkkopimeää ja monta päivää jatkunut sade riepoo armottomana kattoikkunaani. Laskeudun keho vapisten alas viileyteen. Yön kylmyys ja koleus työntyvät vanhan puutaloasuntoni sisään asti. Jokaisen askeleen myötä huominen työpäivä ja tekemättömien töiden lista täyttävät yhä voimakkaammin mieltäni. ”En ehdi, en jaksa, en kykene!” ääni sisälläni muuttuu jo tuskaiseksi. Käyn vessassa, lämmitän lasillisen kauramaitoa ja syön vielä yhden omenan rauhoittaakseni oloani. Vastentahtoisesti katson keittiön seinäkellon viisareita, hämärässä hahmotan niiden näyttävän jotain kolmen ja neljän väliltä.

Palaan sänkyyn, otan silmälaput yöpöydältä ja laitan ohjatun meditaation pyörimään: ”Ota mukava asento, sulje silmäsi. Keskity sisään ja ulos hengittämiseen. Nyt on aika levätä ja rauhoittua. Hyväksy kaikki, mitä mielesi tarjoaa. Nauti tästä hetkestä…” rauhoittava ääni rohkaisee ja äänimaljojen lempeä kumina kuuluu hiljaa taustalla. Mutta minä en nauti, en vaikka kuinka haluaisin. Tunnen väsymyksen halvaannuttaman kehoni ja samaa aikaan rauhattoman sydämeni, joka sykkii rinnassani aina vain kiihtyvämpään tahtiin. Ajatukseni pyörivät edelleen levotonta ympyrää, yrittäen keskittyä kuuntelemaan ääntä, joka ohjaa minua uneen. Meditaation soidessa taustalla, kokeilen samanaikaisesti rentouttaa lihaksiani ja ylivirittynyttä hermostoani. Tämä on se unihoitajan opettama harjoitus. Käyn kehon läpi yksi uupunut raaja kerrallaan. Ensin jännittäen lihaksen ja pitäen sen puristuksessa pienen hetken – ja sitten hellitän. Etenen muutaman kierroksen, kunnes huomaan, etten pysty keskittymään tähänkään. En kykene nukahtamaan. Lopulta meditaatiokin hiljenee. Kurkistan hätäillen puhelimeni näyttöä, jälleen yksi tunti on vierähtänyt. 

Yleensä, viimeistään tässä kohtaa kamppailuani, kokeilen vielä erästä maineikasta hengitysharjoitusta. Nenän kautta sisään laskien neljään, sitten hengitystä pidättäen seitsemään ja lopuksi ulos suun kautta viipyilevästi puhaltaen ”…kuusi, seitsemän, kahdeksan”. Sitten sama uudelleen, kunnes vaipuu uneen. Kuulemani mukaan tämän hengitysharjoituksen pitäisi saada armeijan erikoisjoukotkin nukahtamaan keskellä levottomimpia oloja. Minä pysyn valveilla. Pysyttelen vielä hetken omassa kuplassani, silmät peitettyinä ja äänimaailmalta suojautuneena. Lopulta sytytän yöpöydän valon ja otan laput pois silmiltäni. Tartun viimeisenä oljenkortena kirjaan, toivoen sen lopulta uuvuttavan väsyneet silmäni. En pysty sisäistämään sanaakaan, mutta jatkan eteenpäin. Käännän sivuja sivujen perään. Katson jälleen kelloa, joka lähenee nyt jo aamukuutta – olen ollut hereillä jo yli kolme loputtoman pitkää tuntia. Ja enää kolme lisää ja minun pitäisi istua lääkärinvastaanotolla. Pitäisi pystyä taas puhumaan tästä kaikesta – näistä öistä, jatkuvasta sairastelusta, työstressistä, pakonomaisesta urheilusta ja siitä, etten voi hyvin. Yritän lukea vielä vähän lisää, silmäni vetistyvät. Nämä yöt ovat vaan niin kovin yksinäisiä.

En enää jää odottamaan herätyskelloa. Taistelu ei tälläkään kertaa tuota tulosta ja hyväksyn tappioni. Lasken korvatulpat silmälappujen ja kirjan päälle antautumisen merkiksi. Nousen ristiriitaisin tuntein ylös sängystä, etsin käsiini edellisestä lenkistä vielä hieman kosteat juoksuvaatteeni, ja vaikka ne tuntuvat kylmiltä ihoani vasten, puen ne päälleni. Muistan myös isältäni saadut heijastinliivit. Juoksukengät ovat metsälenkin jäljiltä vielä kuraiset. Lihakset ovat arat ja voimattomat edellispäivien intervallivedoista ja salitreenistä. ”Ylös, ulos ja lenkille!” on silti ainoa eteenpäin vievä ajatukseni. Yritän pitää kiinni kaikin voimin tästä päättäväisyyden tunteesta ja suuntaan askeleeni ulko-ovea kohden. Pyyhin silmäkulmani ja rohkaisen itseni ulos, synkkyyttä sykkivään pimeyteen. Tämä on viimeisin ja kaikkein epätoivoisin selviytymiskeinoni, yritys saada keho käyntiin ja siten suoriutumaan jälleen uudesta päivästä. 

Laitan kuulokkeet korvilleni. Hengitykseni huurtuu ja sormia kipristelee, ennen lenkkiä tuntuu aina hetken viileältä. Vesisade ei hellitä. Lähden tutulle aamulenkille ja antaudun jalkojen vietäväksi – kodilta suorinta tietä Aurajoelle ja rantaa pitkin muutama kilometri aina kirkolle asti. On hiljaista, kaupunki nukkuu vielä. Vain muutama koiranulkoiluttaja ja työmatkalainen tulee vastaan. He tuskin huomaavat itkusta ja valvomisesta turvonneita silmiäni. Eivät he näe, millaisen kamppailun uuvuttama olen. Tekisi mieli pysäyttää seuraava vastaantulija ja kertoa ahdingostani. Jatkan matkaa sillan yli ja joen toista puolta takaisin päin. Valaistu jokiranta näyttää pimeydessä taianomaiselta, katselen ympärilleni ja mieleni herkistyy ”Rakastan juoksemista, tästä saan voimaa.” Muutamien askeleiden verran tunnen tyyneyttä sisälläni. Sitten toinen joen ylitys ja vielä ylämäki kotiin. Voimat alkavat ehtymään ja varpaita paleltaa. Pitää pysyä liikkeessä. Noustessani mäkeä ylös vauhtini vähitellen hiipuu ja ajatukseni aloittavat oman päänsisäisen kilpajuoksunsa. Tyyneys sisälläni muuttuu takaisin hädäksi. Pysähdyn. ”Miten helvetissä selviytyisin tästä kaikesta? ” 

Saavun epätoivon vallassa kotipihaan ja huomaan jaloissa pyörivät märät vaahteranlehdet. Niitä on portaatkin täynnä, ne ovat liukkaita – ihme, etten horjahtanut aiemmin. ”Pitää muistaa haravoida tänään – ei sitä kukaan muukaan tee.” huokaisen syvään ja lisään mielessäni uuden tehtävän suoritettavien töiden listaan. Tarkistan kellon, vielä puolitoista tuntia – sitten pitäisi olla tapaamassa lääkäriä. Sisään päästyäni riisun märät vaatteet yltäni ja jälleen ne jäävät tuolin selkänojalle, odottamaan seuraavaa kertaa. Kuuma suihku tuntuu päivän parhaalta hetkeltä. Tunnen vähitellen lämmön palautuvan kehooni, ihoa pistelee ja veri alkaa virrata normaalisti varpaita myöden. Lämpimän veden valuessa pitkin kasvojani, tunnen olevani suojassa – jotenkin turvassa. Tuntuu hetken ajan siltä, kuin joku pitäisi huolta, välittäisi ja hoivaisi kehoani. Pidän silmät vielä kiinni ja viipyilen tässä tunteessa – kunnes havahdun, minulla on jo kiire.

Päivä valkenee, mutta seuraavat hetket menevät sumussa – jatkaen suoriutumista yhdestä hetkestä toiseen. Seuraavaksi löydän itseni kävelemästä ulos lääkärin vastaanotolta. Kiitän, suljen oven perässäni ja vilkaisen odotuskäytävän kelloa – jo melkein kymmenen. Koko kehoni vavahtelee, rintaa puristaa ja kyyneleet valuvat valtoimenaan pitkin poskiani. Kompuroin syksyiseen ulkoilmaan ja unohdan kaiken muun ympärilläni. Hengityksen tiivistyessä soitan äidilleni. Hän odottaa soittoani. Kaikki se paineen tunne sisälläni purkaantuu ulos keskellä pihaa. Tärisen ja päässäni sumenee. Sydämeni hakkaa kuin viimeisiä lyöntejään. Aamulenkistä uupuneet jalat eivät tahdo enää kantaa. En käsitä kuulemaani, vaikka osasinkin pelätä sitä pahinta: siltä seisomalta urheilulle on iskettävä vähintään puolen vuoden täyskielto, työmäärää on akuutisti vähennettävä ja unettomuus on saatava aisoihin, keinolla millä hyvänsä. Olen pudonnut raiteilta, ja tilani on lääkärin mukaan vakava. 

Luurin toisessa päässä äitini kuuntelee, hiljaa ja kärsivällisesti. Paniikin ja itkun sekaisesta puheestani ei tahdo saada enää selvää. Lopulta äitini keskeyttää ja sanoo määrätietoisesti ”Kulta, kuuntele. Kaikesta huolimatta, näen sinussa edelleen voiman. Nyt edessäsi on vain uudenlainen selviytymistaistelu – tästä hetkestä alkaa paraneminen.” Hengitykseni tasaantuu aavistuksen, kun keskityn kuuntelemaan äitini vakaata ääntä. Kädet täristen pyyhin vuotavaa nenääni ja puhallan pitkään suun kautta ulos. Pidän silmät yhä kiinni, en pysty vielä kohtaamaan ympäröivää maailmaa. Aika tuntuu pysähtyneen. Äiti jatkaa rohkaisevasti ”Sinä selviät kyllä. Muistatko sen sinulle tärkeän elokuvan, jossa sanottiin jotain raunioitumisesta… että se on lahja ja tie muutokseen. Taidat olla astunut juuri nyt sille muutoksen tielle.” Istuudun alas tyhjän kukkapenkin vielä märälle reunukselle ja suuntaan katseeni ylös taivaalle. Sade on vihdoin lakannut, ja pilviverho rakoilee päästäen auringonsäteitä kasvoilleni. Huomaan linnut ja seuraan niitä katseellani. Ne näyttävät vapailta, vailla pelkoa. Pidän linjan vielä auki ja annan ison itkun tulla ulos. 

---

Halusin jakaa ensimmäisenä blogitekstinäni omakohtaisen novellin, jonka kirjoitin syksyllä 2020 avoimen yliopiston luovan kirjoittamisen -kurssilla. 

Seuraavissa postauksissa käsittelen mm. ajatuksiani kirjoittamisen taustalla, kerron tarkemmin sairastumisestani ja siihen johtaneista syistä. Pohdin myös uupumuksen herättämiä tunteita ja käyn läpi eri näkökulmista elämänmuutosprosessiani, joka käynnistyi raunioitumisen myötä.

”Raunioituminen on lahja, raunioituminen on tie muutokseen.”

Elizabeth Gilbert (Eat, Pray, Love – omaa tietä etsimässä)