Kun en enää jaksanut olla reipas - syitä sairastumisen taustalla ja irti päästäminen

 

Kuva: Inka Kiuru

Sisäänpäin kääntyminen

Kun nyt mietin syksyä 2019 – aikaa, jolloin sairastuin – näen, miten se oli monella tapaa voimakasta sisäänpäin kääntymisen aikaa. Olin todella tyytymätön elämääni enkä nähnyt valoa edessäni. Ja tietämättäni silloin oli alkamassa elämäni toistaiseksi vaikein vuosi ja se heijastui nopeasti myös ihmissuhteisiini. Aloin sulkeutua omaan selviytymiskuplaani.

 

Sulkeutumista edelsi loppukesän kynnyksellä kokemani sydänsuru – jälleen kerran olin joutunut pettymään rakkaudessa, kun lupaavalta tuntunut suhde päättyi ennen kuin kunnolla alkoikaan. Pettymys oli kova ja valahdin hetkessä hyvin syviin vesiin, mieleni sekä kehoni musertuivat. Ajauduin kokonaiseksi viikonlopuksi tietynlaiseen voimattomuuden tilaan ja pimeyteen – pystymättä puhumaan, syömään tai nukkumaan. Istuin vain hiljaa vanhempieni kotona, musiikit korvillani ja katsoin merelle tyhjä katse kasvoillani. Tuntui, että kaikki fyysiset voimat oli vedetty kerralla minusta pois. Läheiseni olivat kipeitä huolesta.

 

En itsekään ymmärtänyt, miten saatoin hetkessä menettää niin totaalisesti kaikki voimani. Vielä muutama viikko aiemmin olin juossut jälleen kerran yhden puolimaratonin ennätysajassa. Yhtäkkiä romahdin kesäromanssista. Ja vaikka olin selvinnyt elämässäni monista muistakin sydänsuruista, pettymyksistä ja pidempien parisuhteiden päättymisistä, nyt näin edessäni vain synkkää, pohjatonta surua – ihan kaikesta. Tiesin toki olevani erityisherkkä, jolloin tunteet ottavat ajoittain kohtuuttoman suuren vallan, mutta se mitä silloin tunsin, oli jotain paljon fyysisempää – täydellisen lohdutonta surua ja selittämättömän voimakasta väsymystä.

 

Murheiden ja unettomien öiden murtamana eristäydyin lähipiiriltäni. Silti työt oli hoidettava ja lenkillekin mentävä. Kaivoin sisältäni vihoviimeiset voimanrippeet ja työminäni taakse piiloutuneena kohtasin ulkomaailman. Ajattelin, että romahduksesta huolimatta oli jaksettava, sillä kiire töissä ei ollut hellittämässä enkä halunnut tuottaa kenellekään pettymystä – varsinkaan itselleni. Sulkeuduin kuitenkin syvälle kuoreeni ja suojelin kaikin tavoin olemattomia voimavarojani. Yritin pitää itseni jotenkin kasassa, keinoja kaihtamatta – ja silläkin uhalla, että menettäisin yhteyden itseeni ja läheisiini.

Kympin tyttö 

Töissä odotti sama stressaavaa työympäristö, joka oli ollut siellä ennen romahdustakin: kaksi vastuullista työnkuvaa, jälleen yksi lähestyvä ensi-ilta ja uudistuneen teatterisalin avajaiset. Jokaisessa työpaikassa on omat ongelmansa, haasteensa ja sosiaaliset paineensa – niin oli myös tässäkin. Olin puolitoista vuotta aiemmin hypännyt lennosta täyttämään tyhjäksi jääneet markkinointipäällikön saappaat ja opetellut lähes kokonaan itse uuden työnkuvani, ilman aiempaa kokemusta. Näin olin aina ennenkin elämässä toiminut, kun eteeni oli asetettu jokin uusi haaste: hoitanut hommat tunnollisesti mukisematta. Kunnianhimoinen, sitoutunut ja määrätietoinen – sellainen tunnollinen ylisuorittaja ja perfektionisti olin aina ollut – se vastuuntuntoinen kympin tyttö.

 

Koko tämän uuden opettelun ajan olimme myös eläneet töissä hyvin tuulisia aikoja johdon muutosten ja mittavien tilauudistuksien takia. Työtaakka ei tuntunut helpottavan, vaikka tein jatkuvasti ylitöitä selvitäkseni päivän to do -listasta, sähköposteista ja palavereista. Tuskailin, milloin ehtisin olla luova ja suunnitella tulevaa – toisaalta tiesin, etten kykenisi sillä hetkellä kuin sinnittelemään. Stressin määrä alkoi olla hallitsematon. Välillä oli annettava kyynelten tulla kesken työpäivän – piilossa katseilta tietysti. Avun pyytäminen tai sen saaminen tuntui lähes mahdottomuudelta. Tiesin, että kaikilla meillä oli jo kädet täynnä ja väsymys paistoi enemmän tai vähemmän kaikkien kasvoilta.

 

Päivät ja viikot kuluivat sumussa kamppaillen, mutta surun, unettomuuden, työstressin ja pakonomaisen urheilun yhteisvaikutuksesta aloin kuitenkin menettää yhteyttä itseeni joka päivä enemmän ja enemmän. Olin jatkuvassa alipalautumisen tilassa ja keho ylikuormittuneena ajauduin entistä syvemmälle selviytymiskuplaani. Sillä hetkellä elämässäni oli ainoastaan yksi ihminen, jolle halusin ja pystyin puhumaan. Voimat eivät enää riittäneet muiden ihmissuhteiden ylläpitoon. Kaikki energia oli käytettävä työpäivistä suoriutumiseen. Onneksi oli kuitenkin tämä yksi olkapää, johon tiukan paikan tullen suostuin nojautumaan. Hän myös näki läheltä tilanteeni vakavuuden ja kaikki ne fyysiset oireet, joista olin jo pitkään kärsinyt – pitkään ennen niitä sydänsurujakin, mutta jotka olivat jääneet kaiken muun varjoon. 

Diagnoosin kohtaaminen

Sen lisäksi, että olin kärsinyt pitkään jatkuneista uniongelmista, joita oli yritetty hoitaa jo vuosia (mm. uniterapialla ja -lääkkeillä) olin jatkuvasti kipeä: kehossa oli käynnissä lähes taukoamatta jokin tulehdustila, ihoni oireili, flunssat ja kuumeilu seurasivat toinen toisiaan ja olin lyhyessä ajassa joutunut turvautumaan useampaan antibioottikuuriin. Lisäksi kuukautiseni olivat olleet pois jo toista vuotta, anemian oireet kiusasivat, olin voimaton ja mieleni kulki syvissä vesissä. Uupumus oli jo pitkällä, kun ystäväni rohkaisusta hakeuduin viimein lääkärin puheille – jälleen kerran.

Olin ennakkoluuloinen avun saamisen suhteen, koska olin juossut lääkärin vastaanotoilla jo muutaman vuoden ajan, kahdella eri paikkakunnalla ja aina sama lopputulos: ei fyysistä selitystä oireille. Eteeni iskettiin aina uusi masennustesti, unilääkeresepti ja muutama hassu sairauslomapäivä. Onnekseni tällä kertaa vastassa oli lääkäri, joka näki aidosti hätäni – kuunteli, otti kädestä ja lupasi auttaa. Hän järjesti minut asiantuntevan urheilulääkärin vastaanotolle, joka osasi yhdistää oireeni yhden ja saman otsikon alle – puhuimme ylikuormitustilasta eli tuttavallisemmin ylikunnosta. Ja vaikka tätä olin osannut itsekin epäillä, en vieläkään tahtonut nähdä tilanteeni vakavuutta.

 

Sain diagnoosin lokakuussa 2019. Ylikunnon lisäksi kärsin työuupumuksesta ja unettomuudesta johtuvasta pitkittyneestä väsymystilasta. Tieto iskeytyi päin kasvojani kuin kivimuuri, jonka yli ei enää voinut kiivetä. Voimakas henkinen ja fyysinen rasitus sekä kroonistunut stressi olivat tehneet tehtävänsä  – ja oli konkreettisesti pakko pysähtyä. En saanut enää edes kävellä kahden kilometrin työmatkaa, pyöräkin oli jätettävä varastoon. Ja se kokemani sydänsuru oli ollut loppuen lopuksi vain viimeinen pisara täpötäydessä lasissani – se kamelin selän katkaiseva viimeinen niitti. Ylikuntoa ja uupumusta olin lääkärin mukaan sairastanut todennäköisesti jo useamman vuoden, olin vain sinnitellyt kuin yli äyräidensä kiristetty ruuvi. 

Vanhasta irti päästäminen 

Siihen asti olin kirjaimellisesti juossut ja suorittanut elämääni useiden vuosien ajan. Sydänsurut ja vastoinkäymiset olivat seuranneet toinen toisiaan – mukanaan huonoa tuuria, mutta myös omaa turhamaisuutta. Urheasti olin kuitenkin kohdannut ja selättänyt eteeni asetetut haasteet "se mikä ei tapa vahvistaa" -mentaliteetilla, mutta samalla jokainen kolhu oli jättänyt oman jälkensä. Kovetin suojamuuriani aina hieman lisää ja rajoittavat uskomukset vahvistuivat kuin huomaamatta: tunne epäonnistumisesta ja riittämättömyydestä juurtuivat entistä syvemmälle. Kaiken lisäksi olin ollut itselleni jo vuosia armoton, ankara ja vaatinut koko ajan lisää – sisäinen puhe ei useinkaan ollut kovin kaunista kuultavaa. 

Sairastumisen myötä oli vihdoin päästettävä irti vanhasta ja muututtava, jotta paraneminen voisi alkaa. Vaikeinta oli hyväksyä lääkärin asettama vähintään puolen vuoden mittainen urheilukielto. Urheilu oli ollut siihen asti elämäni suurin voimavara, turvapaikka ja samalla siitä oli tullut vähitellen myös pakkomielle. Ja koska elämästäni puuttui myös parisuhde, panostin sen sijaan urheiluun – monta kovaa treeniä viikossa. Salille tai lenkille piti jaksaa lähteä, vaikka samaan aikaan itketti väsymyksestä. Luulin tekeväni itselleni hyvää, koin olevani reipas ja ruokin henkistä jaksamistani tärkeillä onnistumisen tunteilla.

Todellisuudessa sain treenaamisesta vain hetkellistä voimaa. Ja mikä ikävintä, samalla se nakersi kavalasti niitä viimeisiäkin jäljellä olevia voimavarojen rippeitä. Surullista, kun näin jälkeenpäin asiaa ajattelee – kunpa olisin suostunut kuuntelemaan itseäni paremmin. Kunpa olisin ollut armollisempi keholleni. En vain enää kyennyt enkä suostunut näkemään, mikä itselleni oli parasta. Olin vain sinnitellyt ja pitänyt kiinni päättäväisesti urheilusta – sillä hetkellä mielestäni ainoasta hyvän olon lähteestä. 

Syntyi kiitollisuus

Näistä hetkistä ja tuntemuksista on kulunut pian puolitoista vuotta. Muistan tapahtumat kuin eilisen, vaikka samalla ne tuntuvat kaukaisilta – siltä, että ne ovat osa jotain toista elämää. Ja vaikka tunnistan itseni tuosta tarinasta, se ei enää tunnu omalta. Nyt näen, että se, etten jaksanut enää olla reipas – pelasti minut. Uupuminen on ollut lahja, joka on antanut minulle hyvinvoivemman elämän ja avannut uusia ovia. Se on opettanut uuden tavan elää. Eikä se uusi elämä olisi ilman vaikeita kokemuksiani ehkä koskaan avautunut. Ehkä olisin vain jatkanut suorittamista ja selviytymistä – elämää kuitenkaan täysillä elämättä tai siitä nauttimatta.

Eheytymisen matkaa on toki vielä paljon jäljellä, ja vaikka en vieläkään pysty juurikaan urheilemaan ja uuvun sekä oireilen ajoittain edelleen niin henkisesti kuin fyysisestikin, niin toipuminen on käynnissä ja suunta on oikea – enkä näe paluuta entiseen enää vaihtoehtona. Loppu viimeinhän kaikista elämän kriiseistä, oli ne sitten isoja taikka pieniä, seuraa yleensä jotain hyvää – aivan kuten tästäkin. 

Tähän ihan loppuun haluan vielä kiittää koko sydämestäni ystäviäni ja perhettäni, jotka pysyivät rinnallani sulkeutumisestani huolimatta. He muistuttivat olemassa olostaan eivätkä luovuttaneet. Lisäksi suurin kiitos tälle yhdelle erityiselle olkapäälle, josta tuli myöhemmin korvaamaton ylikunto-tukihenkilöni <3 Pidetään toisistamme huolta!