Mitä tehdä, kun keho muuttuu sairauden takia?

Rakas kehoni 

Tällä kertaa kirjoitan aiheesta, joka on itselleni edelleen melko arka ja aktiivisesti työn alla; oman kehon hyväksyminen juuri sellaisena kuin se on. Myönnän, että lempeämmästä elämästä huolimatta tämä prosessi on vielä kesken, koska kehoni muuttuu koko ajan.

Sairaudestani johtuen en pysty juurikaan urheilemaan tai harrastamaan liikuntaa ja se on entiselle aktiiviurheilijalle iso muutos. Eikä riitä, että olen kerran päässyt sopuun sen muutoksen kanssa – työ pitää tehdä vähän väliä uudelleen, kun peilistä näkyy jälleen vieraat muodot ja lempi vaatteet alkavat yksi kerrallaan puristaa.

Koen monestakin syystä tärkeäksi kirjoittaa tästä aiheesta, mutta etenkin se on itselleni osa sitä työtä, jota kehoni kanssa käyn läpi. Toivoisin, että teemme pysyvän rauhan ja haluaisin hyväksyä sen, etten voi kaikkeen vaikuttaa. Haluan myös päästää irti viimein menneestä.

Mistä kaikki alkoi?

Muutoksen käynnisti se hetki, kun sain lääkäriltä puolen vuoden täydellisen urheilukiellon syksyllä 2019. Voit lukea tästä tarkemmin ensimmäisestä blogikirjoituksestani. Heti silloin pelkäsin, että vahva ja urheilullinen kehoni tulee muuttumaan – mutta lohdutin itseäni sillä, että lopulta voisin kuitenkin jatkaa siitä, mihin jäin.

Pian on kolme vuotta kulunut niistä lohdullisista ajatuksista eikä paluuta ole vieläkään tullut – ja tuskin kroonisten sairauksien sekä terveyshaasteiden takia koskaan enää tulekaan. Ja toisaalta, ehkä ihan hyvä niin. Toki tuo pelkoni on luonnollisesti käynyt toteen ja kehoni ymmärrettävästi muuttunut. Päivittäinen kova sali- ja juoksutreeni (nyrkkeilyineen) on vaihtunut kevyeen joogaan ja satunnaisiin kävelyihin sekä pääasiassa lepoon.

Fibromyalgian takia kärsin muun muassa kroonisista kiputiloista eikä kehoni palaudu normaalisti. Kärsin myös vaikeista PEM-oireista (post-exertional malaise) eli voinnin huononemisesta ja oireiden pahenemisesta, jopa voinnin romahtamisesta, joskus vähäisenkin rasituksen jälkeen. Kehoni ei siis kestä urheilua kuin pienissä määrin ja hyvin kevyesti. Lepoa pitää olla huomattavasti enemmän. Näin ollen ainoa tapa tällä hetkellä säädellä kehon painoa on ruokavalio ja arjen tavalliset askareet, jotka nekin joskus kuormittavat liikaa.

Mitä muutos on vaatinut?

Muutoksen hyväksyminen on vaatinut henkisellä tasolla valtavasti työstämistä ja aikaa – sitä mielen resilienssiä. Ja tässä tilanteessa etenkin kykyä sopeutua muutoksiin. Myöskään fyysisellä tasolla muutokseen totuttelu ei ole ollut kivuton tie; välillä tekisi mieli vain lähteä väkisin juoksemaan, kaikista terveydellisistä riskeistä huolimatta. Kehoni kaipaa urheilua jokaisella solullaan! Mutta ymmärrän, ettei se ole järkevää eikä oireiden takia edes sen arvoista.

Suhtautuminen tähän kaikkeen onkin ollut alusta asti ristiriitojen värittämää – toisaalta olen surrut menetettyä sekä kovalla työllä aikaansaatua vahvaa vartaloa ja niitä hikisen väsyneitä tunteja lenkkipoluilla. Toisaalta olen pyrkinyt lempeään hyväksymiseen ajatellen, ettei aikaisempi ylisuorittaminen tuonut minulle onnea ja uudet muodot vain tekevät minusta inhimillisemmän. Ne myös muistuttavat siitä, että olen elossa! Se on kuitenkin niin paljon tärkeämpää kuin se, minkä kokoisiin vaatteisiin mahdun tai kuinka hyvin lihakseni erottuvat.

 

Kun vaatteet eivät enää mahdu

Tähän prosessiin liittyy tosiaan vahvasti myös vaatteet. Ensimmäiset kaksi vuotta säilytin kaikki vanhat lempi asuni ja pidin toivoa yllä, että voin vielä jonain päivänä pukea ne päälleni. Osassa oli vielä hintalaput paikoillaan. Vähitellen oli kuitenkin hankittava uusia ja väljempiä vanhojen tilalle. Lempeämmän elämän myötä myös värimaailmani alkoi muuttua mustan harmaasta pehmeämpään suuntaan ja eri vaaleanpunaisen "lempeyden" sävyt alkoivat täyttää vaaterekkiäni – ja mikä tärkeintä, myös tuntua enemmän omalta. Enemmän aidolta ja lempeämmältä minältä.

 

Tämän vuoden aikana olen käynyt yksitellen hyllyni ja varastoni läpi – pikkuhiljaa hyvästellyt sen vanhan minän, joka ei ollut onnellinen siinä ”upeassa” kehossaan. Päätin luopua kaikista niistä vaatteistani, jotka eivät enää istuneet mukavasti tai tuntuneet olevan sovussa lempeämmän elämän kanssa. Ja etenkin niistä, jotka tummaa puhuvalla värimaailmallaan muistuttivat suorittajaminän vaativuudesta ja armottomuudesta. Yksinäisyydestä ja pahan olon tunteista.

 

Joidenkin vaatteiden kohdalla olen surrut ja irti päästäminen on tuntunut vaikealta. Joidenkin kohdalla luopuminen on ollut luonteva ja jopa helpottava osa kokonaisvaltaista muutosprosessia. Ja siitä huolimatta, että kehopositiivisuus ja oman muuttuneen kehonkuvan hyväksyminen on jotain, mitä edelleen työstän, merkityksellistä on se muutos, mikä on jo tapahtunut ajattelussani. Nyt tiedän, ettei onnellisuus liity siihen, minkä kokoinen olen. Vaan se löytyy paljon pintaa syvemmältä – ja paljon tärkeämmistä kerroksista. Nimenomaan sieltä vaatteiden alta. 

 

Käsitys omasta kehosta muuttuu

Olen ennen ollut sitä mieltä, että etenkin vahvuus on ennen kaikkea fyysistä – ja sen takia ihailin ja tavoittelin myös voimakasta ja vahvaa kehoa. Mitä isommaksi lihakseni kasvoivat ja mitä voimakkaampi olin, sitä vahvempi koin olevani myös henkisesti. Todellisuudessa vaadin itseltäni koko ajan enemmän ja samaan aikaan aloin pelätä ajatusta hellittämisestä.

Pelkäsin, että jos en ole fyysisesti vahva, jalkani eivät kirjaimellisesti kanna minua enää seuraavan pettymyksen tai vastoinkäymisen yli. Oli lohdullista kontrolloida omaa kehoa treenaamalla, kun kaikki muu tuntui olevan elämässä sekaisin. Tavallaan uskon, että tuossa yhtälössä on ollut sillä hetkellä jotain perää, mutta ei siinä mittakaavassa kuin ennen. Nyt ymmärrän, ettei henkinen vahvuus ole riippuvainen fyysisestä kehosta. 

Lopuksi haluan lempeästi muistuttaa, että jokaisella meillä on oma yksilöllinen ymmärrys ja etenkin kokemus kehostamme ja se on asia, missä on ihan turha alkaa vertailla tai väitellä. Jollain toisella voi olla ihan eri käsitys kehostani ja puheeni voivat tuntua kummallisilta, mutta muistathan, että jokainen meistä tekee työtä itsemme kanssa. Omien sisäisten uskomusten ja vaatimusten. Sinä et näe minun mörköjäni, et haavojani – enkä minä sinun. Kohdataan siis jokainen keho ja myös siihen liittyvät haasteet myötätuntoisesti ja arvostaen.

Nyt keskityn jälleen tutustumaan ja rakastumaan omaan kehooni uudelleen. Se muuttuu koko ajan ja myös ikä alkaa vähitellen tehdä oman luonnollisen osuutensa. Mikään ei ole niin kuin ennen, mutta tarvitseeko sen ollakaan? Kysyn lempeästi itseltäni, mitä kaunista voisin sanoa keholleni tänään? Entä mistä kiittää ja mistä pyytää anteeksi? Jos et ole vielä lukenut kirjettä, jonka olen viime vuonna kirjoittanut keholleni, kurkkaa se täältä. 

Ehkä sinäkin inspiroidut kirjoittamaan Rakas keho -kirjeen ja tekemään sovun itsesi kanssa <3

Kuvat: Emmi Kiesvaara

***

Psst. Entä mitä tein kaikille niille vaatteille, joista oli aika päästää irti?

Löysin tavan antaa vaatteilleni uuden elämän. Kuten sanoin, osasta oli vaikea luopua ja lohduttava ajatus on se, että ne saavat ilahduttaa nyt jotakin toista. Myös ne vaatteet, jotka assosioituvat omassa mielessäni ikäviin aikoihin, saavat nyt uuden mahdollisuuden.

 

Löysin vihdoin kirpputorin, jossa minua ei ahdista käydä ja jossa asiat on tehty mahdollisimman helposti ja samalla tyylikkäästi. Tämän kesän olen saanut pitää pöytää salolaisessa second hand shopissa nimeltä N3xt Level. Olen ollut niin tyytyväinen, etten jatkossa taida mennä minnekään muualle!

 

Sen lisäksi, että siellä vaatteeni ovat kauniisti esillä, on luopumisprosessista tullut nyt miellyttävämpi. Mikä parasta, sain mahdollisuuden hyödyntää myös heidän siivouspalveluaan, mikä on ollut suuri helpotus omista terveyshaasteista johtuen. On ihana viedä kerran viikossa täydennystä pöytään, kun se odottaa siellä siistinä. Kaikesta ei itse tarvitse huolehtia. Ja itse asiassa koko liike on niin siististi huoliteltu ja mietitty, ettei sitä kirpputoriksi ensinäkemältä uskoisi! Kannattaa ottaa seurantaan Instagram-tili.

* Palvelu saatu.

LATAA MAKSUTON LEMPEYDEN TYÖKIRJA TÄÄLTÄ.