Lempeämpi minä

Rakas kehoni  Tällä kertaa kirjoitan aiheesta, joka on itselleni edelleen melko arka ja aktiivisesti työn alla; oman kehon hyväksyminen juuri sellaisena kuin se on .  Myönnän, että lempeämmästä elämästä huolimatta tämä prosessi on vielä kesken, koska kehoni muuttuu koko ajan. Sairaudestani johtuen en pysty juurikaan urheilemaan tai harrastamaan liikuntaa ja se on entiselle aktiiviurheilijalle iso muutos.  Eikä riitä, että olen kerran päässyt sopuun sen muutoksen kanssa  – työ pitää tehdä vähän väliä uudelleen, kun peilistä näkyy jälleen vieraat muodot ja lempi vaatteet alkavat yksi kerrallaan puristaa. Koen monestakin syystä tärkeäksi kirjoittaa tästä aiheesta, mutta etenkin se on itselleni osa sitä työtä, jota kehoni kanssa käyn läpi. Toivoisin, että teemme pysyvän rauhan ja haluaisin hyväksyä sen, etten voi kaikkeen vaikuttaa. Haluan myös päästää irti viimein menneestä. Mistä kaikki alkoi? Muutoksen käynnisti se hetki, kun sain lääkäriltä puolen vuoden täydellisen urheilukiellon syks

  Oletko sinäkin joutunut  piiloutumaan suojamuurin taakse?  Tämä runo kuvaa hyvin sitä kehitystä, jota tämä lempeyden matka on minussa saanut aikaan. Vuosia yritin piilottaa herkkyyttäni ja haavojani. Yritin peittää traumaoireet, kuten paniikki- ja ahdistushäiriön, masennuksen ajanjaksot, unettomuuden ja syvät epäonnistumisen tunteet.  Pakenin pahaa oloani suorittamiseen ja yritin olla jotain muuta. Paiskin töitä ja uhmasin jatkuvasti jaksamistani. Treenasin kovaa ja halusin menestyä kaikilla niillä elämän osa-alueilla, joihin pystyin itse vaikuttamaan. Vaikeimpina aikoina rakentamani suojakuori oli niin vahva, että välillä minut ymmärrettiin vääriin ja luultiin koppavaksi. Todellisuudessa kyse oli aivan muusta - en vain pystynyt päästämään ihmisiä lähelleni eikä voimavarat riittäneet sosiaalisiin tilanteisiin. Muurieni suojassa kävin läpi omaa näkymätöntä taisteluani ja yritin parhaani mukaan selviytyä. Aika ajoin uskalsin laittaa itseni alttiiksi myös rakkaudelle, huomatakseni joka