Suojamuurit murtuvat

 Oletko sinäkin joutunut 

piiloutumaan suojamuurin taakse? 

Tämä runo kuvaa hyvin sitä kehitystä, jota tämä lempeyden matka on minussa saanut aikaan.

Vuosia yritin piilottaa herkkyyttäni ja haavojani. Yritin peittää traumaoireet, kuten paniikki- ja ahdistushäiriön, masennuksen ajanjaksot, unettomuuden ja syvät epäonnistumisen tunteet. Pakenin pahaa oloani suorittamiseen ja yritin olla jotain muuta. Paiskin töitä ja uhmasin jatkuvasti jaksamistani. Treenasin kovaa ja halusin menestyä kaikilla niillä elämän osa-alueilla, joihin pystyin itse vaikuttamaan.

Vaikeimpina aikoina rakentamani suojakuori oli niin vahva, että välillä minut ymmärrettiin vääriin ja luultiin koppavaksi. Todellisuudessa kyse oli aivan muusta - en vain pystynyt päästämään ihmisiä lähelleni eikä voimavarat riittäneet sosiaalisiin tilanteisiin.

Muurieni suojassa kävin läpi omaa näkymätöntä taisteluani ja yritin parhaani mukaan selviytyä. Aika ajoin uskalsin laittaa itseni alttiiksi myös rakkaudelle, huomatakseni joka kerta saman: uusi pettymys ja aina samat haavat aukesivat - oireilin ja kipuilin. Tunsin olevani hankala, viallinen ja liian herkkä. Kannoin mukanani sellaista taakka, josta en vuosiin uskaltanut puhua - alkuun edes läheisilleni. Joka kerta, kun otin menneisyyden puheeksi, pelotti ja kadutti. 

Onneksi nyt on toisin. Olen opetellut hyväksymään herkkyyteni ja arvostamaan sitä. Olen opetellut kunnioittamaan haavojani enkä enää häpeile menneisyyttäni. Ymmärrän myös, että ensin on löydettävä rakkaus itseä kohtaan, jotta sen voi aidosti jakaa toisen ihmisen kanssa.

Nyt tiedän, ettei suorittaminen tuo pysyvää onnea ja tärkeintä on, että keskityn hetkessä olemiseen ja itseni hyväksymiseen sellaisena kuin olen. Iloitsen muurien murenemisesta enkä enää halua piiloutua elämältä tai syyttää itseäni.

Ja vaikka sairastumisen myötä matkaa on jatkettava pienin ja lempein askelin, niin suunta on oikea - ja se riittää. Minä riitän. Sinä riität. 💗

Lempeyttä viikonloppuusi! 

Kuva: Emmi Kiesvaara