Annan kasvot parisuhdeväkivallalle

 

Henkinen ja fyysinen 

väkivalta jättää jälkensä

Kirjoitan pitkästä aikaa tänne. Ja tämä on yksi vaikeimmista kirjoituksistani tähän mennessä.

Haluan heti alkuun sanoa, että olen harkinnut tämän postauksen kirjoittamista vuosia. Pitkään koin, etten ole valmis puhumaan asiasta julkisesti. Mutta nyt on tullut sen aika.

Olen vihdoin päättänyt antaa kasvot parisuhdeväkivallalle ja kirjoittaa asioista, joista ennen en ole uskaltanut. Haluan heti alkuun sanoa, että tästä aiheesta kirjoittaminen on itselle todella vaikeaa, joten luethan ja kommentoithan lempeydellä.

Kirjoitan jälleen kolmesta syystä: 1) kirjoittaminen on tärkeä osa omaa toipumisprosessiani 2) haluan samalla tarjota vertaistukea ja 3) haluan antaa kasvot parisuhdeväkivallalle.

Kaikki kiteytyy suhteeseen, jossa useita vuosia sitten elin. Neljän vuoden ajan yhteensä. Se suhde ei ollut terve. Se oli epätasa-arvoinen, kontrolloiva, kahlitseva, väkivaltainen ja traumaattinen. Se rikkoi minut monella tapaa.

Vuosien ajan olen tätä parisuhdetraumaani eri terapeuttien kanssa työstänyt ja siitä asti, kun olen lempeämmän elämän myötä alkanut kirjoittaa, olen kokenut tarvetta sanoittaa myös tätä kokemuksestani. Tarina kulkee jo pienesti mukana Matka itsesi puolelle -kirjassani (ennakkotilaus täältä), joten uskallan viimein puhua siitä myös täällä. Viimeaikainen uutisointi on antanut oman sysäyksensä tälle kirjoitukselle.

Tiedän, etten ole kokemani kanssa yksin. Sen osoittaa tuore tutkimuskin. Meitä on surullisen monta. Ihan liian monta. Mutta silti tämä on aihe, jota itsekin vuosia piilottelin. Mutta en enää.

Pitkään yritin jopa suojella sitä ihmistä, joka minua satutti. En halunnut, että hänestä ajatellaan pahasti ja siksi salasin tapahtumat useaksi vuodeksi ja yritin vain selviytyä.

Lopulta, kun suhde reilu 12 vuotta sitten päättyi (omasta halustani - ei muuten ollut helppo lähtö) aloin pikku hiljaa puhua siitä, mitä kodissamme tapahtui ja mitä olin kokenut niiden neljän yhteisen vuoden aikana. Aloitin silloisesta terapeutistani. Sitten kerroin ystäville. Viimein, vasta muutaman vuoden kuluttua erosta, puhuin vanhemmilleni. Se oli vaikeinta.

Miten väkivaltaisesta suhteesta sitten voi selvitä?

Noh. Sanoisin, että olen selvinnyt... jotenkin. En tiedä onko väkivaltaisesta suhteesta mahdollista selvitä ihan täysin. Olenkin tehnyt sellaisen sovun menneen ja itseni kanssa, että olen hyväksynyt ne tapahtumat osaksi elämääni. Minun on täytynyt rakentaa itseni kokonaan uudelleen - arvoni, identiteettini ja minäkuvani.

Eniten minua on auttanut monet terapiavuodet. Olen saanut puhua asioista suoraan ja niiden oikeilla nimillä. Minut on kohdattu - ei uhrina, mutta selviytyjänä. Minua on kuultu ja kokemuksiani ei ole vähätelty. Päin vastoin, vasta terapiassa ymmärsin, miten rajuja asioita kotonamme oli tapahtunut.

Olin suhteemme aikana todella nuori, alle 18-vuotias, kun tapasimme ja mies oli huomattavasti vanhempi. Luotin häneen ja olin sinisilmäisesti rakastunut. Hän antoi hyvän ensivaikutelman itsestään kaikille. Kukaan ei osannut aavistaa, mitä tuleman piti.

Annoin hänen muokata itseäni sellaiseksi, mitä hän halusi. Lopputuloksena kadotin hyvin nopeasti yhteyden itseeni, hukkasin identiteettini ja sairastuin. Masennukseen, ahdistus- ja paniikkihäiriöön, unettomuuteen ja todennäköisesti myös fibromyalgiaan (lääkärin arvio).

Mistä kaikki alkoi ja mitä sitten tapahtui?

Puoli vuotta elimme etäsuhteessa ja kaikki oli yhtä vaaleanpunaista hattaraa - kuljimme päät pilvissä ja sydämen kuvat silmissä. Sen jälkeen muutimme jo saman katon alle. Olin tuohon aikaan tuore abiturientti ja itseltäni kohtuuttomia vaativa ylisuorittaja. Pian yhteenmuuton jälkeen ongelmat alkoivat ja totuus yhteiselosta paljastui.

En ollutkaan riittävä. En ollutkaan tarpeeksi hyvä. Lähes kaikkea tekemisiäni arvosteltiin ja tarkkailtiin. Nöyryyttäminen ja alistaminen oli tavallista. En saanut viettää aikaa tiettyjen ystävien tai ihmisten kanssa, syömistäni (ja juomista) valvottiin, menojani rajoitettiin, pukeutumiseeni puututtiin, urheilustakin pidettiin kirjaa. Rahan käyttöäni rajoitettiin. Jopa vartaloani kommentoitiin epäkunnioittavasti. Myös yksityisiä viestejäni luettiin ilman lupaa.

En myöskään uskaltanut kuunnella oman sydämeni ääntä enkä seurata unelmiani. En uskaltanut sanoa niitä ääneen saatikka kulkea niitä kohti. En ehkä edes tiennyt mitä unelmani olivat, vaan ne olivat jonkun toisen. Oli myös hetkiä, kun varovaisesti ilmaistuja haaveitani väheksyttiin tai ne lokeroitiin vääränlaisiksi.

Ja kaiken tämän minä alistuen hyväksyin ja salasin muulta maailmalta. Koko elämäni kontrolli oli jonkun toisen käsissä.

Ajattelin, että hän on meistä se vanhempi ja viisaampi. Aloin uskoa, että hän on oikeassa. Kuvittelin, että tällaista sen aikuisten parisuhteen kai kuului olla. Kaikella tavalla tilanne oli todella epäterve ja vääristynyt.

Aloin nopeasti oireilla. En muista abivuodestani juuri mitään kodin ulkopuolelta. Olin vaikeasti masentunut, kärsin paniikki- ja ahdistushäiriöstä enkä saanut nukuttua. Se aika elämästä oli pelkkää selviytymistä.

Kontrolliin taipuvaiselle ja narsistisia piirteitä omaavalle ihmisille voimakas oireiluni oli liikaa. Hän ei saanut minua enää toimimaan haluamallaan tavalla, koska nyt sairaudet ottivat tilanteen haltuun. En enää ollut hallittavissa - edes itseni.

Tähän asti olin selvinnyt ”vain” henkisellä väkivallalla, mutta sitten mukaan astui muutakin.

Väkivaltaa on monenlaista

Kontrollointi, syyttely, manipulointi ja arvostelu olivat arkipäivää. Lopulta väkivallan muoto muuttui myös fyysisesti uhkaavaksi.

Tuohon aikaan sain paniikkikohtauksia, jotka kestivät monta tuntia - itkin, olin täysin rikki ja palasina. Olin kuin pieni lapsi, joka oli hädissään eikä löytänyt turvaa ympäriltään.

Sen sijaan sain kokea suurta turvattomuutta siltä ihmiseltä, jota rakastin (nyt toki ymmärrän, ettei sillä ollut aidon rakkauden kanssa mitään tekemistä) ja johon luotin. 

Ja nyt en aio enää kaunistella totuutta. Sen aika on ohi. Väkivallan ei koskaan pitäisi olla vain yksityisasia, vaan silläkin riskillä, että joku hermostuu, teen sen näkyväksi.

Kun olin paniikissa, minua yritettiin rauhoittaa täysin väärin keinoin - siihen yhdistyi monenlaista fyysistä satuttamista, rajua huutamista ja voimalla kiinni pitämistä. Käsistä, jaloista, kurkusta.

Olen talvipakkasella ollut lukittuna parvekkeelle ilman takkia, jotta rauhoittuisin. Itkua on yritetty hiljentää tyynyllä. Olen nukkunut öitä lattialla, koska omaan sänkyyn ei ollut asiaa itkuisena. Vessan ovesta on lyöty läpi nyrkki, kasvojeni vierestä. Ja mikä vaikeinta, kehooni on koskettu tahtomattani ja tavalla, joka tässä ajassa täyttää rikoksen merkit.

Ja ei - minua ei ole lyöty, silmäni ei ollut musta, mutta tässä muutama esimerkki siitä, mitä fyysinen väkivalta voi myös olla.

Lisäksi minun annettiin ymmärtää, että kaikki se, mitä sain kokea oli oma vikani tai se tehtiin minun omaksi parhaakseni. Minulle on myös uskoteltu, etten pärjäisi elämässä ilman tätä toista ihmistä eikä kukaan muu voisi minua rakastaa, koska olin niin vaikea ja sekaisin. Siipirikko varpunen, hän aina sanoi.

Pitkään uskoin hänen olleen oikeassa. Vaikeinta onkin ollut hyväksyä, että annoin kaiken tämän tapahtua. Olen lopulta kuitenkin antanut itselleni anteeksi ja se on tärkeintä.

Löysin tien itseni puolelle

Arvaten nämä kokemukset ovat jättäneet jälkensä ja surullisinta on, ettei toinen osapuoli koskaan joudu vastuuseen teoistaan. Itse olen käynyt vuosia terapiassa näiden traumojen takia ja yksikään parisuhteeni ei ole välttynyt siltä, ettei menneisyyden möröt olisi nousseet pintaan.

Olen vuosia taistellut oman hyvinvointini eteen ja lopulta kovan työn tuloksena löytänyt tieni itseni puolelle ja päättänyt, etten anna menneisyyteni liiaksi enää määrittää minua. Minä riitän itselleni. 

Voin kuitenkin sanoa, että mikään ei ole tapahtunut yhdessä yössä. Vielä vuosia suhteen päätyttyä olen saanut paniikkikohtauksia traumojeni takia, näen edelleen nämä tapahtumat kuin elokuvan kohtauksina, kärsin säännöllisistä painajaisista ja muistan tunnetilat ja tietyt ilmeet.

Kehossani on edelleen kohtia, johon ei saa/voi koskea, koska se triggeröi niin voimakkaasti. Ja luottamus - se on ollut hukassa niin itseen kuin toisiin.

Olen kuitenkin ylpeä siitä, että olen selvinnyt näinkin hyvin. Vaikka toipumisen matkaa on edelleen jäljellä, ainakin tiedän, mitä elämääni en enää halua enkä salli.

En anna enää kenenkään kohdella minua samalla tavalla. En anna kenenkään sanoa, millainen minun tulee olla. En anna kenenkään koskea kehooni ilman lupaa. En anna kenenkään määritellä unelmiani ja arvojani. En anna kenenkään päättää puolestani. En anna kenenkään kieltää minulta asioita. En enää.

Jos koet jotain vastaavaa tällä hetkellä, haethan apua. Älä jää yksin 💗

Lempeydellä

Annukka

Lisätietoa naisiin kohdistuvasta väkivallasta Naisten Linjan sivuilta. Olen itse käynyt heidän vertaistukiryhmässä (verkossa) ja saanut apua. Älä epäröi olla heihin yhteydessä.