Lempeämpi minä

Villa Aurinko Tällä viikolla tulen kirjoittamaan blogiin rakkaasta kodistani, Villa Auringosta. Muutto saaristoon on ollut merkittävin askeleeni kohti lempeämpää elämää  – ja samaisesta aiheesta synty myös tämä runo. Mitä koti merkitsee sinulle? Onko koti sinullekin turvapaikka ja voimanlähde? Lempeää uutta viikkoa! <3

 Hellittämisen vaikeus   Tällä kertaa kerron siitä, mitä elämässäni tapahtui sen jälkeen, kun uuvuin ja sain ylikunto diagnoosin lokakuussa 2019. Jos ylikunto ei ole sinulle vielä tuttu, voit lukea aiheesta ja sen hoidosta tarkemmin  täältä .   Olen saanut rohkaisevien kiitosviestien lisäksi kysymyksiä siitä, miten lähdin sairastumisen jälkeen palautumaan , ja miten prosessi eteni sekä miten lähdin rakentamaan uudenlaista lempeämpää elämää ? Näihin kysymyksiin pyrin vastaamaan seuraavaksi ja kirjoitan myös neljästä elämänkriisin vaiheesta , jotka olen käynyt läpi toipumismatkani varrella.   Elämänkriisi Terveyden menettäminen järisytti rajusti elämäni tasapainoa ja aiheutti kriisitilanteen . Muistan edelleen lääkärin totisen ilmeen ja sanat: "tämä täytyy ottaa vakavasti, sinun on pakko pysähtyä". Vähintään puolen vuoden urheilukielto tuntui sillä hetkellä maailmanlopulta. Elämämuutos oli niin suuri, etten pystynyt käsittämään sitä, en hyväksymään enkä hallitsemaan henkise

  Epäröinnin kynnyksellä Elämänmuutokseni myötä kuljen rohkeasti kohti itseni näköistä elämää ja kirjoitan avoimesti tarinaani uudelleen.  Vaikka nautin tästä matkasta ja kaikkien uusien ovien avaamisesta, huomaan silti välillä pohtivani - saanko, voinko, uskallanko tehdä tai ajatella näin?  Epäröinnin kynnyksellä pysähdyn hetkeksi menneeseen ja muistan  –  sinne en halua palata, joten ohjaan lempeästi itseni takaisin sydämeni äärelle. Se kyllä kertoo, minne suunnata ja mitä kohti kulkea.  Rohkeutta uuteen viikkoon  – juuri sinulle! <3

Uupuminen erityisherkän silmin Viime viikolla kirjoittelin erityisherkkyydestä – siitä, mitä se on ja miten se näkyy omassa arjessani. Mikäli erityisherkkyys ei ole aiheena tuttu, suosittelen lämpimästi tutustumaan aiempaan postaukseen ennen tähän syventymistä. Pääset lukaisemaan sen helposti  tästä .    Tällä kertaa käsittelen uupumista ja etenkin työelämässä jaksamista erityisherkkyyden näkökulmasta . Lisäksi jatkan sen pohtimista, miksi me herkät olemme alttiimpia kuormittumiselle ja kerron, millaisin keinoin olen oppinut kuuntelemaan sekä suojelemaan herkkyyttäni  paremmin. Herkän sisäinen tunnemyrsky   Erityisherkälle uupuminen ja ylikuntoon sairastuminen   ovat olleet hyvin haastavia kokemuksia. Syistä sairastumiseni taustalla voit lukea tarkemmin täältä .  Pahimpina hetkinä sisäistä tunnemyrskyäni oli vaikea sanoin edes kuvailla. Se oli kuin aavan meren valtoimenaan riehuva aallokko, joka myrskytuulen riepottelemana paiskautui  sellaisella voimalla  kallioiden seinämiin, e

  Kuva: Inka Kiuru Sisäänpäin kääntyminen Kun nyt mietin syksyä 2019 – aikaa, jolloin sairastuin – näen, miten se oli monella tapaa voimakasta sisäänpäin kääntymisen aikaa. Olin todella tyytymätön elämääni enkä nähnyt valoa edessäni. Ja tietämättäni silloin oli alkamassa elämäni toistaiseksi vaikein vuosi ja se heijastui nopeasti myös ihmissuhteisiini. Aloin sulkeutua omaan selviytymiskuplaani.   Sulkeutumista edelsi loppukesän kynnyksellä kokemani sydänsuru – jälleen kerran olin joutunut pettymään rakkaudessa, kun lupaavalta tuntunut suhde päättyi ennen kuin kunnolla alkoikaan. Pettymys oli kova ja valahdin hetkessä hyvin syviin vesiin, mieleni sekä kehoni musertuivat. Ajauduin kokonaiseksi viikonlopuksi tietynlaiseen voimattomuuden tilaan ja pimeyteen – pystymättä puhumaan, syömään tai nukkumaan. Istuin vain hiljaa vanhempieni kotona, musiikit korvillani ja katsoin merelle tyhjä katse kasvoillani. Tuntui, että kaikki fyysiset voimat oli vedetty kerralla minusta pois. Läheiseni olivat

  tarinan alkusanat Voisinpa palata tämän kuvan hetkeen ja tunnelmaan, satumaisen kauniiseen kesäiltaan. Tuntea lämpimän kallion käsieni alla ja katsoa kuinka viimeiset auringonsäteet väreilevät veden pinnassa. Huokaista helpotuksesta. Kirjoittaessani tätä on harmaa tammikuun päivä ja aika tuntuu pysähtyneen. Uusi vuosi on alkanut jälleen kipuillen voinnin kanssa – kunto on ottanut rajusti takapakkia jo muutamaan otteeseen kuluneiden viikkojen aikana. Ja vaikka uupumus ja ylikunto diagnooseista on kulunut reilu vuosi, olen edelleen toipilas ja tarvitsen lepoa päivittäin. Keho reagoi tällä hetkellä herkästi pieneenkin fyysiseen ja henkiseen rasitukseen. Lihassäryt, kuumeilu, korkeat leposykkeet, uniongelmat ja kokonaisvaltainen voimattomuus sekä väsymys ovat osa arkeani. Onneksi joukkoon mahtuu myös niitä hyviä ja valoisia päiviä, jotka antavat arvokasta uskoa tulevaan.   Katson ulos ikkunasta – pilvet liikkuvat taivaalla hitaasti jättäen jälkeensä pehmeänä leijailevia lumihiutaleita, v

  Raunioituminen Päivä, joka muutti elämäni suunnan. Hetki, josta alkoi muutos. Kuva: Inka Kiuru   On syyskuu 2019 ja makaan työpäivän jälkeen puutaloyksiöni kolealla lattialla. Kotimatkasta en muista juuri mitään, mutta jotenkin olen selviytynyt työpaikaltani tähän. Työmäärä tuntuu loputtomalta, vaikka lähdin jälleen toimistolta viimeisenä. Kyyneleet valuvat poskillani enkä tiedä, kauanko olen ollut paikoillani. Vain eteisen valo on päällä, kengät ja takki vielä ylläni. Paineen tunne ohimolla yltyy, lihakset särkevät ja kylmänväreet kulkevat läpi kehoni päästä varpaisiin – ”Ei voi olla… olenkohan taas tulossa kipeäksi?” havahdun huolestuneena. Annan silmien painua kiinni, en jaksa nyt muutakaan. Olen asunut jo vuosia yksin, mutta tällaisina hetkinä toivoisin, että joku olisi kotona odottamassa, lohduttamassa. Mielessäni on vain yksi ajatus – salille tai lenkille on mentävä, siitä saisin taas voimaa selvitä huomisesta. ”Pitää vain jaksaa, ota itseäsi niskasta kiinni! Sen jälkeen tuntuu