Lempeämpi minä

Oireet, tunnistaminen ja hoito Kuva: Emmi Kiesvaara Ylikunto – monille vielä vieras käsite, mutta itselleni se on tullut diagnoosin myötä turhankin tutuksi. Me olemme jakaneet yhteistä arkea sekä opetelleet yhteiseloa jo puolentoista vuoden ajan  –    ja yhteinen matkamme jatkuu edelleen.  Kun puhumme ylikunnosta, puhumme kehon ja mielen uupumistilasta . Se kehittyy pikku hiljaa liiallisen fyysisen, psyykkisen tai niiden yhteisen rasituksen   –  ja riittämättömän palautumisen myötä . Terminä ylikunto antaa oikeastaan hieman väärän kuvan siitä, että keho olisi jotenkin  liian   hyvässä  kunnossa. Vähemmän hämäävät termit;   ylikuormitus ja  alipalautuminen  havainnollistavat paremmin, mistä on kyse – eli kehon liiallisesta kuormituksesta ja heikentyneestä kyvystä palautua. Oma tilanteeni pääsi kehittymään nimenomaan pitkään kestäneen kehollisen kuormituksen, työstressin ja unettomuudesta johtuneen alipalautumisen yhteisvaikutuksesta. Olin ajautunut elämässäni tilanteeseen, jossa olin

  Kuva: Inka Kiuru Sisäänpäin kääntyminen Kun nyt mietin syksyä 2019 – aikaa, jolloin sairastuin – näen, miten se oli monella tapaa voimakasta sisäänpäin kääntymisen aikaa. Olin todella tyytymätön elämääni enkä nähnyt valoa edessäni. Ja tietämättäni silloin oli alkamassa elämäni toistaiseksi vaikein vuosi ja se heijastui nopeasti myös ihmissuhteisiini. Aloin sulkeutua omaan selviytymiskuplaani.   Sulkeutumista edelsi loppukesän kynnyksellä kokemani sydänsuru – jälleen kerran olin joutunut pettymään rakkaudessa, kun lupaavalta tuntunut suhde päättyi ennen kuin kunnolla alkoikaan. Pettymys oli kova ja valahdin hetkessä hyvin syviin vesiin, mieleni sekä kehoni musertuivat. Ajauduin kokonaiseksi viikonlopuksi tietynlaiseen voimattomuuden tilaan ja pimeyteen – pystymättä puhumaan, syömään tai nukkumaan. Istuin vain hiljaa vanhempieni kotona, musiikit korvillani ja katsoin merelle tyhjä katse kasvoillani. Tuntui, että kaikki fyysiset voimat oli vedetty kerralla minusta pois. Läheiseni olivat

  tarinan alkusanat Voisinpa palata tämän kuvan hetkeen ja tunnelmaan, satumaisen kauniiseen kesäiltaan. Tuntea lämpimän kallion käsieni alla ja katsoa kuinka viimeiset auringonsäteet väreilevät veden pinnassa. Huokaista helpotuksesta. Kirjoittaessani tätä on harmaa tammikuun päivä ja aika tuntuu pysähtyneen. Uusi vuosi on alkanut jälleen kipuillen voinnin kanssa – kunto on ottanut rajusti takapakkia jo muutamaan otteeseen kuluneiden viikkojen aikana. Ja vaikka uupumus ja ylikunto diagnooseista on kulunut reilu vuosi, olen edelleen toipilas ja tarvitsen lepoa päivittäin. Keho reagoi tällä hetkellä herkästi pieneenkin fyysiseen ja henkiseen rasitukseen. Lihassäryt, kuumeilu, korkeat leposykkeet, uniongelmat ja kokonaisvaltainen voimattomuus sekä väsymys ovat osa arkeani. Onneksi joukkoon mahtuu myös niitä hyviä ja valoisia päiviä, jotka antavat arvokasta uskoa tulevaan.   Katson ulos ikkunasta – pilvet liikkuvat taivaalla hitaasti jättäen jälkeensä pehmeänä leijailevia lumihiutaleita, v

  Raunioituminen Päivä, joka muutti elämäni suunnan. Hetki, josta alkoi muutos. Kuva: Inka Kiuru   On syyskuu 2019 ja makaan työpäivän jälkeen puutaloyksiöni kolealla lattialla. Kotimatkasta en muista juuri mitään, mutta jotenkin olen selviytynyt työpaikaltani tähän. Työmäärä tuntuu loputtomalta, vaikka lähdin jälleen toimistolta viimeisenä. Kyyneleet valuvat poskillani enkä tiedä, kauanko olen ollut paikoillani. Vain eteisen valo on päällä, kengät ja takki vielä ylläni. Paineen tunne ohimolla yltyy, lihakset särkevät ja kylmänväreet kulkevat läpi kehoni päästä varpaisiin – ”Ei voi olla… olenkohan taas tulossa kipeäksi?” havahdun huolestuneena. Annan silmien painua kiinni, en jaksa nyt muutakaan. Olen asunut jo vuosia yksin, mutta tällaisina hetkinä toivoisin, että joku olisi kotona odottamassa, lohduttamassa. Mielessäni on vain yksi ajatus – salille tai lenkille on mentävä, siitä saisin taas voimaa selvitä huomisesta. ”Pitää vain jaksaa, ota itseäsi niskasta kiinni! Sen jälkeen tuntuu